PAPPA PANOVIN ERITYINEN VIERAS

Kauan sitten eli vanha suutari pienessä kylässä kaukana Venäjänmaalla. Niin kauan siitä on ja niin kaukana se paikka, että juuri ja juuri sinne muisti jaksaa kantaa ja mielikuvitus lentää.

Suutarin nimi oli Panov. Vaikka ei häntä kukaan Panoviksi sanonut, eikä herra Panoviksi eikä suutari Panoviksikaan. Hänet tunnettiin kylällä pappa Panovin nimellä, sillä kaikki pitivät hänestä kovasti.

Pappa Panov ei ollut mikään rikas mies. Yksi ainoa pieni huone kyläraitin varressa oli koko hänen maallinen omaisuutensa. Siinä hän eleli, nukkui ja teki kenkiä.

Mutta ei pappa Panov köyhäkään ollut. Hänellä oli suutarinvälineensä, kaunis, valurautainen hella keittämistä ja käsien lämmittelyä varten, iso korituoli jossa istua ja torkkua, hyvä, tukea sänky ja tilkkutäkki ja pieni öljylamppu antamaan valoa illan tullen. Ja niin monet ihmiset tarvitsivat uusia kenkiä tai paikkoja, pohjia ja korkoja entisiinsä, että pappa Panovilla oli aina rahaa leipään, kahviin ja kaaliin. Sillä kaalikeitto oli hänen herkkuaan.

Niin pappa Panov eleli elämäänsä tyytyväisenä – enimmäkseen. Tavallisesti hänen silmänsä tuikkivat pienten, pyöreiden silmälasien takana ja hän lauleli, vihelteli ja tervehti iloisesti ohikulkijoita.
"Jaa-a, jaa-a", pappa Panov sanoi sivellen pitkiä, harmaita viiksiään ja nyökytellen hiljaa päätään.
"Jaa-a, jaa-a"; eikä hänellä ollut ketään, joka olisi saanut hänen silmänsä taas tuikkimaan pienten, pyöreiden silmälasien takana.
Pappa Panov huokaisi syvään. Sitten hän sytytti hitaasti öljylamppunsa, meni korkean hyllyn luo ja otti siltä vanhan, ruskeakantisen kirjan.
"Se oli Jeesus", vanha mies sanoi ja siveli mietteliäästi viiksiään. "Vai olikohan se unta? No, oli mitä oli, huomenna odotan häntä kylään. Mutta mistä minä tunnen hänet? Eihän hän aina ollut vauva; hänestä kasvoi aikamies, kuningas. Sanovat, että hän oli Jumala itse."
Ukko niiskautti nenäänsä. "Tässä minun jouluni sitten onkin", hän sanoi, otti kahvikupin, jota pappa Panov ojensi hänelle, ja laahusti hellan ääreen lämmittelemään. Hänen kosteat vaatteensa höyrysivät ja niistä lähti tunkkainen haju.
"Vieraita tulossa, vai?" vanha kadunlakaisija murahti. "Etten vain olisi tiellä?" 
"Olette hyvin ystävällinen", hän sanoi astuessaan suutarin ohi tämän pikku puotiin.

Mutta tänään pappa  Panov seisoi surullisena pikku puotinsa ikkunan ääressä. Hän ajatteli vaimoaan, joka oli kuollut jo monta vuotta sitten, ja lapsiaan, jotka olivat kasvaneet aikuisiksi ja muuttaneet pois. Oli jouluaatto ja kaikki muut viettivät joulua perheensä kanssa. Pappa Panov katseli kyläraitille. Ikkunoissa loistivat kynttilät, lamput ja joulukuusten valot. Hän katseli toiseen suuntaan. Sieltä kuului leikkivien lasten naurua ja huutoja. Pikku puodin oven- ja ikkunanraoista hiipivät sisään hyvien jouluruokien tuoksut.

Hän pyyhkäisi penkiltä nahanpaloja syrjään, pani kahvipannun tulelle ja istui isoon korituoliinsa lukemaan. Hän luki ääneen seuraten sormellaan riviä. Hän ei ollut koskaan käynyt koulua, eikä hän osannut lukea kovin hyvin.

Hän luki joulukertomusta ­– siitä, miten pieni Jeesus-lapsi syntyi, ei lämpimään taloon vaan talliin, koska majatalossa ei ollut tilaa hänen äidilleen ja isälleen"

Jaa-a, jaa-a", pappa Panov sanoi sivellen pitkiä viiksiään. "Jos he olisivat tulleet tänne, olisin antanut heidän nukkua omassa sängyssäni ja peitellyt pikku vauvan tilkkutäkin alle. Olisi niin mukava saada seuraa ja leikkiä pienen lapsen kanssa."

Pappa Panov nousi kohentamaan  tulta. Ulkona oli tullut sumuista. Hän käänsi lampun sydäntä korkeammalle, kaatoi itselleen mukillisen kahvia ja palasi kirjan ääreen.

Hän luki rikkaista miehistä, jotka matkustivat autiomaan halki tuomaan Jeesus-lapselle ihmeellisiä lahjoja – kultaa ja hyväntuoksuisia aineita.

"Jaa-a, jaa-a", pappa Panov huokaisi. "Jos Jeesus tulisi tänne, ei minulla olisi hänelle mitään annettavaa." Mutta sitten hänen kasvoilleen levisi hymy ja hänen silmänsä alkoivat tuikkia pienten, pyöreiden silmälasien takana. Hän nousi, meni taas korkean hyllyn luo ja otti siltä pölyttyneen, narulla sidotun laatikon. Hän avasi sen ja kaivoi paperin sisästä parin pienenpieniä kenkiä. Pappa Panov seisoi hiljaa pikku kenkä kummassakin kädessään. Ne olivat parhaat kengät, mitä hän ikinä oli tehnyt. 

"Nämä minä antaisin Jeesukselle", hän mutisi. Sitten hän pakkasi kengät hellästi takaisin laatikkoon ja köpitti taas isoon korituoliinsa. Hän huokaisi syvään ja jatkoi lukemista.

 Huoneen lämpökö sen sai aikaan vai myöhäinen ilta, en tiedä, mutta ennen pitkää pappa Panovin luiseva sormi liukui pois kirjan sivulta, hänen silmälasinsa valuivat alas nenältä ja hän nukahti.

Ulkona sumu sakeni. Ikkunan ohi lipui hämäriä hahmoja. Vanha suutari nukkui ja kuorsasi hiljaa.

Äkkiä huoneessa kuului ääni: "Pappa, pappa Panov!" Vanha mies säpsähti. Hänen harmaat viiksensä alkoivat täristä. "Kuka siellä?" hän huusi tiirustellen ympärilleen. Hän ei nähnyt oikein hyvin ilman silmälaseja, mutta huoneessa ei näyttänyt olevan ketään.

"Pappa Panov", ääni puhui taas. "Toivoit, että olisit nähnyt minut, että olisin tullut sinun pikku puotiisi ja olisit saanut antaa minulle lahjan. Pidäpä huomenna silmällä kyläraittia aamun koitosta iltahämärään, minä tulen. Ole tarkkana, sillä en aio sanoa, kuka olen."

Sitten oli taas hiljaista, Pappa Panov hieroi silmiään ja oikaisi äkkiä selkänsä. Hellan hiillos oli hiipunut ja lamppu oli sammunut kokonaan, mutta ulkona soivat kirkon kellot. Joulu oli tullut.

Vanha mies nyökytteli päätään. "Jaa-a, jaa-a", hän tuumi. "Minun onkin katsottava tarkasti."

Sinä iltana pappa Panov ei mennyt sänkyyn. Hän jäi istumaan korituoliin ikkunan ääreen huomatakseen varmasti aamulla heti ensimmäisen kulkijan. Auringon säteet kipusivat hiljalleen kukkulan yli ja alkoivat valaista pitkää mukulakiviraittia.

Tiellä ei näkynyt vielä ketään.

"Minäpä keitän hyvät joulukahvit", pappa Panov sanoi iloisesti. Hän sytytti hellaan tulen ja keitti ison pannullisen höyryävää kahvia. Mutta koko ajan hän piti silmällä ikkunaa.

Vihdoin kiemurtelevan tien päässä näkyi kulkija. Pappa Panov painoi innoissaan kasvonsa huurteiseen ikkunaruutuun: ehkä se oli Jeesus. Mutta sitten hän vetäytyi pettyneenä takaisin. Kulkija oli tullut lähemmäs. Hän löntysti hitaasti tietä pitkin pysähtyen vähän väliä. Pappa Panov tunsi miehen. Se oli vanha kadunlakaisija, joka tuli kylälle joka viikko kärryineen ja luutineen.

Pappa Panovia harmitti. Oli hänellä parempaakin katsottavaa kuin vanha kadunlakaisija. Hänhän odotti Jumalaa, Kuningasta, Jeesusta. Hän kääntyi äkäisesti selin ikkunaan ja odotti, kunnes arveli ukon ehtineen ohi. Mutta kun hän taas kääntyi ikkunaan päin, kadunlakaisija olikin juuri hänen puotinsa kohdalla tien toisella puolella. Ukko oli pysäyttänyt kärrynsä ja hieroi käsiään ja tömisteli jalkojaan. Pappa Panovia alkoi säälittää. Miesparkaa näytti tosiaan palelevan. Ja ajatella, että hänen piti olla töissä joulupäivänäkin!

Pappa Panov naputti ikkunaruutuun, mutta ukko ei kuullut. Pappa Panov meni ovelle.

"Hei!" hän huusi. "Hei, mies!" Kadunlakaisija vilkaisi säikähtyneenä ympärilleen. Ihmiset olivat usein hänelle ilkeitä, koska hänellä oli sellainen työ. Mutta pappa Panov näytti hymyilevän.

"Maistuisiko kuppi kahvia?" suutari kysyi. "Sinähän näytät olevan ihan jäässä." Kadunlakaisija jätti kärrynsä siltä seisomalta.

"Kyllähän se sopii", hän sanoi ja astui pikku puotiin. "Olet kovin ystävällinen, kovin ystävällinen."

 Pappa Panov hämmensi kahvipannua.

"Tämä on vähintä mitä voin tehdä", hän sanoi olkansa yli. "Onhan nyt sentään joulu."

Pappa Panov palasi ikkunaan ja alkoi taas katsella oikealle ja vasemmalle.

Pappa Panov pudisti päätään. "Tuota noin… Oletko koskaan kuullut Jeesuksesta?"

 "Ai siitä, joka on sama kuin Jumala?" ukko sanoi.

"Hän on tulossa tänään meille", pappa Panov vastasi.

Ukko katsoi häntä ihmeissään ja pyyhki hitaasti nenäänsä takinhihaan.

 Pappa Panov kertoi hänelle koko tarinan.

 "Siksi minä nyt tässä tähyilen häntä", hän lopetti.

Kadunlakaisija laski mukinsa hellan reunalle ja pudisti synkän näköisenä päätään. "No, toivottavasti sinua onnistaa", hän sanoi ja lähti ovea kohti. "Ja, tuota, kiitokset kahvista." Ensimmäistä kertaa kadunlakaisija hymyili. Sitten hän meni kärryjensä luo ja lähti kiireesti eteenpäin.

Pappa Panov jäi seisomaan ovelle ja katselemaan hänen jälkeensä.

Hän tähyili oikealle ja vasemmalle. Talvipäivän aurinko paistoi kirkkaasti. Sen säteet lämmittivätkin sen verran, että huurre alkoi sulaa ikkunasta ja liukkailta mukulakiviltä.

Ihmisetkin olivat jo lähteneet liikkeelle. Muutama juopunut hoiperteli kotiin edellisen illan juhlista, perheitä kulki sukulaisten luo kylään hienoissa vaatteissaan. He nyökkäsivät ja hymyilivät pappa Panoville, joka seisoi puotinsa kynnyksellä.

"Hyvää joulua, pappa Panov!" he huusivat. Ja vanha suutari nyökkäili ja hymyili heille mutta ei pysäyttänyt heitä, koska tunsi heidät kaikki. Hän odotti vierasta.

Juuri kun pappa Panov oli aikeissa sulkea oven ja mennä sisään, hän huomasi jotakin. Varjossa seinän vierellä kulki kompuroiden nuori nainen vauva sylissään. Nainen oli hyvin laiha ja väsyneen näköinen ja hänen vaatteensa olivat kuluneet.

Pappa Panov katseli naista. Tämä oli jo melkein mennyt ohi, kun pappa Panov huusi:

"Hei, ettekö haluaisi tulla vähän lämmittelemään?" Nainen vilkaisi häntä säikähtäneen näköisenä kuin olisi aikonut lähteä juoksemaan karkuun. Mutta sitten hän näki, miten vanhan suutarin silmät tuikkivat silmälasien takana.

"Enpä nyt tiedä", pappa Panov sanoi olkapäitään kohauttaen. "Te vain näytitte niin viluiselta. Onko teillä vielä pitkäkin matka?"

"Naapurikylään asti", nainen vastasi. "Viitisen kilometriä. Olen asunut myllyllä, mutta minulla ei ole enää rahaa vuokranmaksuun. Olen menossa serkkuni luo pyytämään, että saisin asua heillä. Minulla kun ei ole miestä."

Pappa Panov meni naisen luo hellan ääreen. "Ettekö huolisi leipää ja keittoa kanssani?" hän kysyi. Mutta nainen pudisti ylpeästi päätään.

"No, ainakin vähän lämmintä maitoa lapselle", suutari sanoi ja otti lapsen äidin sylistä. "Ei tarvitse huolestua", hän lisäsi silmät tuikkien, "on minullakin ollut pieniä lapsia." Hän lämmitti maitoa kattilassa ja alkoi syöttää sitä lapselle. Lapsi jokelsi ja potkiskeli hänen sylissään.

"Oi-joi!" pappa Panov sanoi päätään pudistaen, "pikku raukalla ei ole kenkiä."

"Kun ei ole varaa sellaisiin", nuori nainen sanoi katkerana.

Silloin pappa Panovin mieleen tuli ajatus. Hän työnsi sen pois, mutta se tuli uudestaan. Niin hän haki laatikon korkean hyllynsä päältä. Pienen pienet kengät, jotka hän oli tehnyt kauan, kauan sitten, olivat vauvalle juuri sopivat. Kuin hänelle tehdyt!

"Tässä näin, saatte nämä", suutari sanoi lempeästi. 

Nuori nainen riemastui. "Miten voin kiittää teitä kylliksi!" hän huudahti.

 Mutta pappa Panov ei kuullut. Hän katseli huolestuneena ikkunasta ulos. Ettei vain Jeesus ollut kulkenut ohi sillä aikaa, kun hän ruokki lasta!

"Onko jokin hätänä?" nuori nainen kysyi ystävällisesti.

"Oletteko kuullut Jeesuksesta, joka syntyi jouluna?" vanha suutari kysyi.

Nainen nyökkäsi.

"Hän on tulossa meille tänään", pappa Panov sanoi. "Niin hän lupasi." Ja  hän kertoi naiselle koko unensa – jos se yleensä oli uni.

Nuori nainen kuunteli epäuskoisen näköisenä. Kun vanha suutari oli päässyt loppuun, nainen taputti ystävällisesti hänen kättään. "Toivottavasti unenne toteutuu", hän sanoi. "Sen te kyllä ansaitsisitte, kun olette ollut niin hyvä minulle ja lapselleni."

Sen sanottuaan hän lähti.

Pappa Panov sulki oven hänen jälkeensä. Sitten hän keitti itselleen kaalikeittoa ja asettui taas ikkunan ääreen odottamaan.

Tunnit kuluivat. Ihmisiä tuli ja meni. Pappa Panov katsoi tarkasti jokaista ohikulkijaa. Mutta Jeesusta ei vain tullut.

Pappa Panovia alkoi pelottaa. Jospa Jeesus olikin tullut, mutta hän ei ollut tuntenut tätä. Jospa Jeesus oli kulkenut nopeasti ohi sillä aikaa, kun pappa Panov oli käväissyt kohentamassa tulta tai laittamassa keittoa. Vanha suutari ei voinut enää istua aloillaan. Hän meni pikku puotinsa ovelle katsomaan vielä kerran.

Ohi kulki kaikenlaista väkeä, lapsia ja vanhoja miehiä, kerjäläisiä ja mummoja, iloisia ja happamia ihmisiä; toisille hän nyökkäsi, toisille hän hymyili, ja kerjäläisille hän antoi rahaa tai leipää.

 Mutta Jeesusta ei vain tullut.

Hämärän tullen pappa Panov alkoi masentua. Ulkona nousi taas harmaa joulukuun sumu, ja pian hän ei erottanut enää edes niiden muutamien ihmisten hahmoja, jotka kulkivat hänen ikkunansa ohi.

Surullisena vanha suutari sytytti öljylamppunsa, lisäsi hiiliä tuleen ja laittoi itselleen vähän illallista.

Syötyään hän istui väsyneenä isoon korituoliin ja otti kirjansa esille. Mutta hänen sydämensä oli niin raskas ja silmänsä niin väsyneet, ettei hän saanut sanoista selvää.

"Se oli sittenkin vain uni", hän sanoi surullisena itsekseen. "Minä niin halusin uskoa siihen. Minä niin toivoin, että hän olisi tullut."

Kaksi isoa kyyneltä nousi hänen silmiinsä silmälasien takana ja sumensi hänen näkönsä.

Silloin hänestä näytti, kuin huoneeseen olisi tullut joku. Kyyneltensä läpi pappa Panov oli näkevinään, miten pienen puodin läpi kulki ihmisiä pitkänä jonona. Siinä oli kadunlakaisija ja äiti lapsena kanssa – kaikki ihmiset, jotka hän oli sinä päivänä nähnyt ja joille hän oli puhunut.

Kulkiessaan hänen ohitseen he jokainen kuiskasivat:

"Etkö nähnyt minua? Etkö nähnyt minua, pappa Panov?"

"Kuka sinä olet?" vanha suutari huudahti kompuroiden ylös tuolistaan. "Kuka sinä oikein olet? Sano!"

Hän kuuli saman äänen kuin edellisenä iltanakin. Mutta mistä se tuli, sitä hän ei osannut sanoa.

Minun oli nälkä ja te annoitte minulle syödä, minun oli jano ja te anoitte minulle juoda, minun oli kylmä ja te kutsuitte minut sisään. Ne ihmiset joita tänään autoit – koko ajan kun autoit heitä, autoit minua!"

Sitten oli taas hiljaista.

Vanhan miehen kyyneleet kuivuivat. Huoneessa ei näkynyt ketään.

"Jaa-a, jaa-a", pappa Panov tuumi sivellen pitkiä, harmaita viiksiään. "Hän tuli sittenkin!"

Vanha suutari nyökytteli miettiväisesti päätään. Sitten hymy levisi hänen kasvoilleen ja tuike syttyi taas hänen silmiinsä pienten, pyöreiden silmälasien taa.

(Leo Tolstoin tarinan mukaan kertonut Mig Holder