LYHTYSATU

           Olipa kerran tyttö, joka käveli tietä pitkin ja kantoi iloiten valoa lyhdyssä.

Mutta sitten nousi tuulenpuuska, joka puhalsi lyhdyn sammuksiin. ”Voi”, sanoi tyttö surullisena, ”kuka sytyttää lyhtyni uudelleen?” Vaikka hän kuinka katseli ympärilleen, ei hän nähnyt ketään, joka olisi auttanut häntä. Silloin kuului polulta kuivien lehtien joukosta rapinaa. Mikä se siellä tepsuttelee, kuljeskelee? Siili se on, pieni piikikäs otus.
   ”Voi kiltti siili”, sanoi tyttö, ”tuuli on puhaltanut lyhtyni sammuksiin, kuka sen sytyttäisi uudelleen?” ”En tiedä”, siili vastasi, ”kysy muilta, en voi enää viipyä, on kiire, kiire kotiin lapsieni luo.” Niin tyttö jatkoi matkaansa. Mutta mikä se siellä tulee ja mur-mur-murisee? Sehän on karhuvaari.
”Voi kiltti karhu, tuuli on puhaltanut lyhtyni sammuksiin, kuka sytyttäisi sen uudelleen?” Karhu keinuttaa suurta karvaista päätään: ”En tiedä, kysy muilta. Olen väsynyt, minun täytyy levätä, nukkua, mur-mur.”
   Ja kukapa siellä hiipii hiljaa ruohikossa? Ovela kettu. Se nostaa kuononsa ilmaan ja nuuhkii. Sanoo tytölle: ”Mitä sinä täällä metsässä teet? Mene vikkelästi kotiin. Minä haluan hiipiä ja vaania, ajat hiiret pakoon.”
   Tyttö istuutui kivelle ja alkoi itkeä: ”Eikö sitten kukaan halua auttaa minua?”
   Sen kuulivat tähdet ja ne sanoivat: ”Aurinkomuorilta sinun pitää kysyä, hän auttaa sinua.” Silloin tyttö rohkaisi mielensä ja jatkoi matkaansa. Pian hän tuli pienen mökin luo. Mökissä istui vanha vaimo kehräämässä rukin ääressä. Tyttö sanoi: ”Etkö tietäisi tietä auringon luo, etkö lähtisi mukaani?” ”Minun täytyy kehrätä ahkerasti, kehrätä hienointa lankaa. Mutta lepää hiukan täällä minun luonani, sinulla on vielä pitkä matka edessäsi.”
   Ja kun tyttö oli levännyt, otti hän lyhtynsä ja jatkoi matkaa ja tuli toisen pienen mökin luo. Mökissä asui suutari, joka istui koputtelemassa vasaralla kenkiä. ”Hyvää päivää”, tervehti tyttö, ”etkö tietäisi tietä auringon luo, etkö lähtisi mukaani?” ”Voi ei”, sanoi suutari, ”minulla on paljon kenkiä korjattavana. Mutta lepää vähän luonani, sinulla on vielä pitkä matka edessäsi.”
   Ja kun tyttö oli levännyt, otti hän lyhtynsä ja jatkoi matkaa. Viimein hän näki kaukana korkean vuoren. Tuolla korkealla aurinko varmasti asuu, hän ajatteli ja alkoi juosta vuorta kohti kevyesti kuin peura. Matkalla hän kohtasi lapsen, joka leikki pallolla. ”Tule mukaani”, sanoi tyttö, ”lähdemme Aurinkomuorin luo”. Mutta lapsi halusi mieluummin leikkiä pallon kanssa niityllä. Silloin tyttö jatkoi matkaansa yksin ja nousi yhä korkeammalle vuorelle. Mutta sieltäkään hän ei löytänyt aurinkoa. ”Minä odotan, kunnes aurinko tulee”, ajatteli tyttö ja istuutui maahan. Mutta koska hän oli pitkästä matkasta väsynyt, painuivat hänen silmänsä kiinni ja hän vaipui uneen.
   Mutta aurinko oli jo nähnyt tytön ja katsellut häntä kauan, ja kun tuli ilta, kumartui aurinko taivaalta tytön puoleen ja sytytti hänen lyhtynsä. Silloin tyttö heräsi. ”Voi, minun lyhtyni palaa jälleen!”, hän iloitsi, hyppäsi ylös ja lähti iloisena jatkamaan matkaan.
   Ja taas hän tapasi lapsen. ”Minun palloni on kadonnut”, sanoi lapsi. ”Odota, minä valaisen lyhdylläni”, sanoi tyttö. ”Siellä se on”, huusi lapsi ja juoksi laulaen tiehensä.
   Tyttö jatkoi matkaansa alas laaksoon, kunnes tuli uudelleen suutarin talon luo. Suutari istui surullisena tuvassa: ”Tuleni on sammunut ja käteni ovat kylmästä niin kankeat, etten voi korjata kenkiä.” ”Minä sytytän lyhdylläni tulen uudelleen”, sanoi tyttö. Niin hän teki, ja suutari lämmitteli käsiään ja sai taas ahkerasti ommella ja koputella kenkiä.
   Tyttö jatkoi matkaansa ja tuli taas vanhan vaimon talolle. Tuvassa oli pilkkopimeätä. ”Valoni on sammunut”, sanoi hän, ”en voi enää kehrätä.” ”Minä sytytän lyhdylläni valosi”, sanoi tyttö iloisesti.
Lopulta tyttö tuli metsäaukiolle, ja kaikki eläimet heräsivät lyhdyn kirkkaaseen loisteeseen. Kettu nuuski ja siristeli silmiään. Karhuvaari murisi ja painautui syvemmälle talvipesäänsä. Siili tepsutteli uteliaana lähemmäksi: ”Mikä suuri valo tämä on?”
   Ja pieni lyhdynkantaja, hän lähti iloisena kotiaan kohti ja lauloi: ”Mä kannan lyhtyni tulta...”

(Satu saatu Joensuun Steinerpäiväkoti Päivänsineltä)

Lainattu osoitteesta: http://www.coniunctio.fi/jssy/martti/Martintarinoita.pdf

Me kristityt olemme tavallaan kahden valtakunnan kansalaisia. Meidän oikea isänmaamme on taivaassa ja tämän hetkinen kotimme täällä maan päällä. Herkästi me kurottelemme kohti taivasta kuten tarinan tyttö, emmekä meinaa ymmärtää tämän maailman tarpeita ja vaatimuksia. Voisimme kuitenkin kääntää taivaan myös voimavaraksemme ja jakaa "palan taivasta" täällä maan päällä elävien kanssa. Taivaassa on kaikki hyvin. Lähimmäisen rakkautta levittämällä ja lähimmäisiä auttamalla voisimme jakaa palan sitä hyvää täällä mikä meitä kentien odottaa taivaassa. Tarinan tyttö palasi lyhdyn sytyttyä ihmisten ja eläinten luo iloisena, jakoi saamaansa valoa kaikille kohtaamilleen ja auttoi heitä askareissaan. Valoa riiti kaikille ja se toi iloa. Kristuksen valo lähimmäisen rakastamisen kautta ei lopu koskaan vaan sitä voi jakaa rajattomasti joka päivä.

OUTO LINTU

Talitiainen. Kuva Wikipediasta.

Pyhäinpäivänä muistellaan kaikkia marttyyreita ja niitä läheisiä jotka ovat jo kuolleet. 

OUTO LINTU

Pihan orapihlaja-aita leikattiin joka vuosi ja siksi siitä olikin kasvanut niin tiheä ja tuuhea. Varpuset oleskelivat sen suojassa mielellään, koska orapihlaja-aidan tiheät oksistot suojasivat niitä haukoilta, kissoilta ja muilta eläimiltä. Varpuset nimittivät pensasaitaa Varpulinnaksi, niin tyytyväisiä ne olivat sen antamaan suojaan. Muilla linnuilla ei ollut Varpulinnaan mitään asiaa vaan heidän hätisteltiin seiltä pois alta aikayksikön. Yöksi varpustenkin oli silti mentävä parempaan suojaan. Kylmä viima puhalsi pensasaidan läpi ja pakkanen pääsi puremaan joka puolelta.

Toiset linnut, esimerkiksi sinitiaiset ja talitiaiset pilkkasivat varpusia, jotka linnaksi väittivät orapihlaja-aitapahastaan. ”Varpuset ne vain aina sirkuttavat keskenään ja pörhentelevät höyheniään. Pyh eivät osaa edes lintulaudalta syödä.”

Talviset yöt olivat hyytävän kylmiä ja pitkiä. Jokainen lintu lajista riippumatta yritti löytää itselleen lämpöisen puunkolon, seinänraon tai savutorven jossa voisi kylki toisen kyljessä yönsä viettää. Ne linnut, jotka eivät lyhyen päivän aikana olleet ehtineet löytää itselleen riittävästi ravitsevaa ruokaa, eivät ehkä aamulla enää heränneetkään. Vain voimakkaan ja rohkeat saivat nähdä kevään.

Tämä yö oli talven kylmin. Vihdoin kun aamu alkoi sarastaa pimeän yön jälkeen, kohosivat kohmeiset linnut aamulennolleen kohti tuttua lintulautaa. Mutta mikä ihme pihan lintuja tänä aamuna oikein vaivasi? Pensaikosta ja lintulaudalta kuului sellainen säksätys ja räksätys, ettei siihen voinut olla kiinnittämättä huomiota. Arimmat linnut lensivät kauemmas katselemaan, mutta kuiskivat siellä toisilleen: ”Näitkö sinä sen? Mikä se oikein oli? Olikohan se mörkö? ”

Kaiken tämän kuhinan aiheutti pieni musta lintu, joka oli muiden tavoin lentänyt lintulaudalle aamiaista ehtsimään. Se yritti sirkuttaa ihmettelijöille: ” Tii tii... ettekö te minua tunne olen tii tii...”

”Luonnonoikku sinä olet. Hus täältä. Puhkaistaan siltä silmät … kynitään siltä höyhenet!”, huusivat linnut kuorossa. ”Ei tuollaista lintua ole olemassakaan!”

Kummaa säksätystä ja räksätystä havainnut varpusparvi pyrähti paikalle ja seurasi lintujen ilkuntaa ja uhkailua. Vanhaa varpusrouvaa kävi pieni musta poloinen sääliksi ja se puuttui tilanteeseen. ”Kyllä minä tiedän miltä sinusta tuntuu, lintuparka. Samalla tavalla meitä varpusiakin aina syrjitään. Tule meidän kanssa varpulinnaan. Kyllä sinullekin riittää muutamia leivän murusia, joita ihmiset maahan heittävät.”

Ja niin varpuset ottivat oudon mustan linnun mukaansa orapihlaja-aidan suojiin. Sen annettiin asua varpusparvessa koko talven ja nokkia leivän muruja keittiön portailta. Jos joku muu lintu, tiainen tai punatulkku, tuli mustaa lintua kummastelemaan, se ajettiin kiukkuisesti pois.

Keväällä sitten kun ensimmäiset suojasäät saivat räystäät tippumaan vanha varpusrouva kutsui mustan kummajaisen kanssaan kylpemään. ”Tule nyt minun kanssa peseytymään niin nähdään pitivätkö aavistukseni paikkansa.” Pieni musta lintu räpiköi tippuvan veden alla ja kieri lammikossa ja pikkuhiljaa alkoi sen rinnasta paistaa sitruunan keltaista ja posket tulivat ihan valkoisiksi. Ja kun se sai itsensä kokonaan pestyksi, niin vanha tuttu talitinttihän se siinä oli!

Varpusrouva kertoi aavistaneensa näin olleen koko ajan. Mutta talitiainen painoi päänsä nöyränä alas. ”Minä pilkkasin aina ennen teitä varpusia mutta sinä ja parvesi olitte minulle kilttejä, vaikkette edes tienneet, mikä mörkö oikein olin. Jopa omat sukulaiseni hylkäsivät minut.” Varpusrouva nyökkäsi ja sanoi: ” Ei puhuta siitä. Kerro mieluummin, miten sinä oikein tulit niin kauhean mustaksi.” ”No se oli se talven kylmin yö. Minä menin yöksi saunan piippuun. Siellä oli lämmin, mutta tulin ihan nokiseksi. Sinne en enää mene vaikka vähän palelisikin.” Varpusparvi rähähti kimakkaan nauruun, mutta talitintti ei siitä suuttunut. Varpusrouva sanoi naurun remakan hellitettyä: ”Sinä kuitenkin selvisit hengissä siitäkin yöstä, toisin kuin monet tämänkin puutarhan linnuista. Lennä nyt korkealle koivun latvaan ja laula kiitosta kaikkialle.” Ja niin talitiainen lensi korkealle korkealle ja lauloi kauniin Titityyn kiitokseksi varpusille ja muistoksi jokaiselle niille puutarhan linnulle, jotka eivät selvinneet talven kylmistä pakkasöistä.

(Tarina mukaeltu Marjatta Kureniemen alkuperäistarinasta. Julkaistu alunperin kirjassa Kuu omenapuussa 1957.)

ANTAKAA TOISILLENNE ANTEEKSI

23. helluntain jälkeisen sunnuntain teemana on "Antakaa toisillenne anteeksi". Raamatussa Jeesus itse opettaa tarinan avulla meille, kuinka meidän tulisi antaa anteeksi lähimmäisellemme. Vaikkei anteeksi antaminen tunnukaan aina niin kovin helpolta, on se kuitenkin kaikkien kannalta paras ratkaisu. Vihan pito ei kannata koskaan.

Jeesus sanoi:
    ”Taivasten valtakunta on kuin kuningas, joka vaati palvelijoiltaan tilitykset. Kun hän alkoi tarkastaa niitä, hänen eteensä tuotiin palvelija, joka oli hänelle velkaa kymmenentuhatta talenttia. Miehellä ei ollut, millä maksaa, ja niin kuningas määräsi, että hänet, hänen vaimonsa ja lapsensa ja koko hänen omaisuutensa oli myytävä ja velka maksettava. Silloin palvelija heittäytyi maahan hänen eteensä ja pyysi: ’Ole kärsivällinen! Minä maksan sinulle kyllä kaiken.’ Kuninkaan tuli sääli palvelijaansa, ja hän päästi miehen menemään ja antoi velan anteeksi.
    Mutta kun palvelija meni ulos, hän tapasi toisen palvelijan, joka oli hänelle velkaa sata denaaria. Hän kävi mieheen käsiksi, kuristi häntä kurkusta ja sanoi: ’Maksa, mitä olet velkaa!’ Mies heittäytyi maahan ja pyysi: ’Ole kärsivällinen! Kyllä minä maksan sinulle.’ Mutta toinen ei suostunut siihen. Hän meni ja toimitti työtoverinsa vankilaan, kunnes tämä maksaisi velkansa.
    Muut palvelijat näkivät, mitä tapahtui, ja panivat sen pahakseen. He menivät kuninkaan luo ja kertoivat hänelle kaiken. Silloin kuningas kutsutti palvelijan luokseen ja sanoi: ’Sinä kelvoton! Minä annoin sinulle anteeksi koko velan, kun sitä minulta pyysit. Eikö sinunkin olisi pitänyt armahtaa työtoveriasi, niin kuin minä armahdin sinua?’ Vihoissaan kuningas pani palvelijansa ankaraan vankeuteen, kunnes tämä maksaisi koko velan.
    Näin tekee minun taivaallinen Isänikin teille, jos te ette kaikesta sydämestä anna kukin veljellenne anteeksi.”

Matt. 18: 23-35

You Tubesta

VALOA MYRSKYSSÄ

Tunturissa oli lumimyrsky. Kaksi väsynyttä miestä hiihti etsien kämppää. Oli aivan pimeää ja ilma oli sakeana lumesta. Miehet eivät enää tienneet missä olivat. Silloin pimeään syttyi pieni valo.

Miehet pysähtyivät katsomaan ja he pysähtyivät viime hetkellä.

Alla oli sula putous, kymmenien metrien pudotus suoraan alaspäin. Oli sekuntien kysymys ettei edellä oleva hiihtänyt suoraan tuohon sulaan putoukseen.

Kämpällä oli jo toiset kaksi miestä, jotka istuivat pimeässä.
Heillä oli jäljellä vain pieni kynttilänpätkä, mutta toinen miehistä oli yhtäkkiä päättänyt, että nyt on vielä keitettävä kahvit,
vaikka aika vasta ne oli viimeksi juotu –
toinen oli vastustellutkin…

Tuon kynttilänpätkän valo pelasti lumimyrskyssä hiihtävät miehet.

Jeesus sanoi: "Minä olen maailman valo. Se joka seuraa minua ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo".

Kun autamme toista
ja vaikka ojennamme käden väsyneelle,
niin levitämme valoa.

Pieni kynttilä sytyttää toisen ja aivan pienenkin kynttilän valo on merkityksellinen.

(Teksti facebookista, Kirkko Suomessa ryhmästä)

LAHJAKASSI

21. helluntain jälkeisen sunnuntain teemana on Jumalan lähettiläät. Jeesus opetti että Jumalan valtakunta on lahja. Hän on luvannut, että syntisinkin ihminen saa pahat tekonsa anteeksi. Jeesus kutsuu meitä seuraajikseen ja lähettiläänään palvelemaan lähimmäisiämme.

Voimme päivittäin antaa lähimmäisillemme erilaisia lahjoja. Lahja voi olla pieni hymy, käden puristus, iloinen tervehdys tai se että kohtaamamme ihmiset tulevat huomatuksi. Lahja voi olla myös avun tarjoamista, kuuntelemista, yhdessä itkemistä tai nauramista. Läheisiään voi toki toisinaan muistaa myös pienillä konkreettisimmillakin lahjoilla.

Kierrätysmateriaaleista valmistettu lahjapaketti antaa iloa antajalleen ja saajalleen mutta myös ympäristölle. Tässä idea vanhasta sanomalehdesta tehdystä lahjakassista jota itseään voi myös käyttää useampaan kertaan.

Laskosta sanomalehtiarkki kuvan mukaisesti ja liimaa reunat yhteen.
Mitä isommat sisätaitteet teet, sitä leveämpi kassista tulee.

Taittele, liimaa ja vahvista teipilla kassin pohja.

Taita kassin yläreunasta reilu 5cm paperia sisäänpäin.

Lopuksi tee reijittäjällä reijät kantokahvaa varten ja kiinnitä naru paikoilleen.

Sanomalehtipaperista tehty kassi ei kestä kovin painavaa lahjaa. Jos haluat tehdä kestävämmän kassin käytä materiaalina paksumpaa paperia, esim aikakausilehtiä, niiden kansia tai vaikkapa tapettia.