LÄMMIN SYDÄN AVAA OVIA

   

Olipa kerran – näin tarina kertoo – pieni kaupunki, jossa ihmiset elivät onnellisina. He eivät riidelleet, auttoivat toisiaan missä voivat, eivätkä jättäneet ketään pulaan. Eräänä päivänä syttyi kuitenkin suuri sota, ja pienen kaupungin asukkaat kohtasivat paljon epäonnea. Ensin tulivat sotilaat, jotka tunkeutuivat taloihin ja ryöstivät kaiken, minkä käsiinsä saivat. Sitten tulivat pakolaiset, jotka pyysivät leipää – ja ihmiset, joilla ei ollut enää mitään, eivät tienneet, miten auttaa heitä. Sitten tulivat rosvojoukot, jotka veivät kaiken jäljelle jääneen. Ihmiset olivat köyhiä, heillä ei ollut enää kerrassaan mitään.
   Kun vihdoin koitti rauha, ja ihmiset alkoivat jälleen rakentaa talojaan ja viljellä peltojaan, kaupungin asukkaat sanoivat toisilleen: ”Tämä ei saa toistua. Me pystytämme kaupungin ympärille muurin, niin korkean, ettei kukaan voi kiivetä sen yli. Me kaivamme kaupungin ympärille vallihaudat, niin syvät, ettei kukaan voi ylittää niitä. Me rakennamme kaupunkiin portit, niin jykevät, ettei kukaan voi murtaa niitä. Emmekä me päästä ketään tuntematonta sisään, sillä tuntemattomat ovat tuoneet meille epäonnea. Me pysymme yhdessä, ja tästä päivästä lähtien on jokainen tuntematon meidän vihollisemme. Silloin ei kukaan voi vaatia meiltä leipää, kukaan ei voi tunkeutua taloihimme, ja me saamme vihdoin elää rauhassa.”
   He olivat hyvin peloissaan ja alkoivat heti toteuttaa suunnitelmaansa. He pystyttivät kaupungin ympärille muurin, niin korkean, ettei kukaan voinut kiivetä sen yli. He kaivoivat kaupungin ympärille vallihaudat, niin syvät, ettei kukaan voinut ylittää niitä. He rakensivat kaupungille portit, niin jykevät, ettei kukaan voinut murtaa niitä. Ja kun he olivat valmiita, he sanoivat: ”Nyt me saamme vihdoinkin elää rauhassa.”
   Aluksi toive näytti toteutuvan. Pahantekijät eivät pyrkineet kaupunkiin, sillä he tiesivät, että se oli hyvin suojattu. Matkalaiset ja kerjäläiset kiersivät kaupungin myös kaukaa. Ja jos joku joskus sattui kaupungin porteille, vartija lähetti hänet pois: ”Vieraat eivät ole tänne tervetulleita. Menkää muualle. Teistä ei ole meille hyötyä, emmekä me halua teitä tänne.”
   Kaupungin maine kiiri kaikkialle valtakuntaan, eikä kukaan enää halunnutkaan käydä siellä. Asukkaat saivat olla kaikessa rauhassa. Kukaan ei häirinnyt heitä, kukaan ei välittänyt heistä, he olivat turvassa jykevien porttien takana. Oikeastaan heidän olisi pitänyt olla iloisia: kaupunki kuului ainoastaan heille, kadut ja talot kuuluivat ainoastaan heille, kukat kukkivat vain heille, ja kirkon kello löi tunteja vain heille. Heidän ei tarvinnut jakaa mitään kenenkään kanssa, eikä heidän tarvinnut pelätä kenenkään vievän heiltä mitään.
   Mutta he eivät olleet iloisia. Pian he pistivät talojensa ovet säppiin myös toisiltaan, niin kuin he olivat teljenneet kaupungin portit vierailta.
   Talojen asukkaat alkoivat pelätä, että naapurilla olisivat asiat paremmin kuin heillä itsellään. Heistä tuli epäluuloisia ja katkeria.
   Eräänä päivänä tapahtui jotain kummallista:
   Kaupungin porteille ilmestyi yhtäkkiä kolme lasta. Heillä oli vain lumppuja yllään, ja he näyttivät riutuneilta ja nälkäisiltä. He olivat eksyneet, ja pyysivät päästä sisään, ettei heidän tarvitsisi nääntyä nälkään. Vartijat tosin lähettivät heidät tiehensä, mutta he olivat niin väsyksissä, etteivät voineet enää liikahtaakaan, vaan jäivät yöksi portille makaamaan.
   Seuraavana aamuna muutamat kaupungin asukkaat eivät voineet enää antaa heidän maata siinä. Jyhkeä kaupungin portti, jota ei ollut avattu enää vuosiin, työntyi raolleen. Varovasti asukkaat toivat väsyneet lapset kaupunkiin. Yhtäkkiä kaikki alkoivat huolehtia heistä: yksi toi vaatteita, toinen ruokaa, kolmas antoi heille yösijan... Jokainen tahtoi tehdä jotakin.
   Jo kolmen päivän kuluttua lapset voivat niin hyvin, että saattoivat jatkaa matkaansa. Kaupungin asukkaat antoivat heille paljon lahjoja mukaan, kiipesivät kaupungin muureille ja saattoivat heitä katseellaan, kun he pian hävisivät etäisyyteen.
   Lopulta joku sanoi: ”Olipa mukavaa ottaa vieraita vastaan. Aivan kuin olisi antanut suuren lahjan. Me emme saa enää linnoittautua kaupunkiimme. Meidän täytyy avata porttimme sepposen selälleen. Kaikki ovat tervetulleita kaupunkiimme.” Niin he työnsivät kaupungin portit auki. Samalla he avasivat myös sydämensä muille ihmisille.
   Pian he huomasivat, etteivät he vieraanvaraisuudessaan vain antaneet lahjoja, vaan vieraat toivat muassaan heille suuren lahjan — sanotaanhan, että antaessaan saa.

- Claus Peter März -

Katkelma kirjasesta Helga Mondschein: „St. Martin“, julkaisija St. Benno-Verlag, Leipzig, 1993. Teksti sivulta: http://www.martin-von-tours.de/literatur/predigt.html.