LEGENDA JOULUPUUSTA

Jumala lähetti maailmaan neljä enkeliä. Heidän tehtävänään oli etsiä Joulupuu. Ja enkelit lensivät läpi sinisen, tähtiä täynnä olevan avaruuden kohti pohjoista talven maata. Ne enkelit olivat nimeltänsä Usko, Toivo, Rakkaus ja Ilo.

On löydettävä puu, joka oksistossa on pyhä ristinmerkki, he sanoivat. 

-Sen puun täytyy kukoistaa läpi vuoden, jotta ihmiset uskoisivat, että pimeys väistyy ja elämä voittaa. Sen täytyy tarjota suojaa linnuille, jotka ovat  peloissaan ja palelevat. Ihmisille sen on oltava lohdutus ja ilo. 

Talven pimeydestä ei ollut helppo löytää sellaista puuta. Pihlaja oli pudottanut kukkansa, linnut olivat syöneet sen marjat, eikä koivussa ollut ainuttakaan lehteä. Haapa värisi alastomana metsän laidassa.
lopulta enkelit löysivät männyn. Se viheriöi, vaikka sen oksilla oli lunta. Mutta pyhää ristinmerkkiä siinä ei ollut.

Jäätyneen virran rannalla kasvoi kuusipuu. Sen oksat erkanivat rungosta muodostaen pyhän ristinmerkiin. Keskellä talven pakkasiakin se oli väriltään syvän ja lämpimän vihreä. Pienet linnut etsivät turvaa sen suojista. Lumen peitossakin se seisoi pelkäämättä, iloisena ja hiljaisen varmana. 

-Se on kuusi, sanoivat enkelit.

-Kuusi on joulupuu!

Ja enkelit koristelivat kuusen oksat kynttilöin. Kiinnittivät sen latvaan tähden ja antoivat sille voiman vuodesta toiseen ilahduttaa ihmissydämiä.

Leena Laulajainen

PAPPA PANOVIN ERITYINEN VIERAS

Kauan sitten eli vanha suutari pienessä kylässä kaukana Venäjänmaalla. Niin kauan siitä on ja niin kaukana se paikka, että juuri ja juuri sinne muisti jaksaa kantaa ja mielikuvitus lentää.

Suutarin nimi oli Panov. Vaikka ei häntä kukaan Panoviksi sanonut, eikä herra Panoviksi eikä suutari Panoviksikaan. Hänet tunnettiin kylällä pappa Panovin nimellä, sillä kaikki pitivät hänestä kovasti.

Pappa Panov ei ollut mikään rikas mies. Yksi ainoa pieni huone kyläraitin varressa oli koko hänen maallinen omaisuutensa. Siinä hän eleli, nukkui ja teki kenkiä.

Mutta ei pappa Panov köyhäkään ollut. Hänellä oli suutarinvälineensä, kaunis, valurautainen hella keittämistä ja käsien lämmittelyä varten, iso korituoli jossa istua ja torkkua, hyvä, tukea sänky ja tilkkutäkki ja pieni öljylamppu antamaan valoa illan tullen. Ja niin monet ihmiset tarvitsivat uusia kenkiä tai paikkoja, pohjia ja korkoja entisiinsä, että pappa Panovilla oli aina rahaa leipään, kahviin ja kaaliin. Sillä kaalikeitto oli hänen herkkuaan.

Niin pappa Panov eleli elämäänsä tyytyväisenä – enimmäkseen. Tavallisesti hänen silmänsä tuikkivat pienten, pyöreiden silmälasien takana ja hän lauleli, vihelteli ja tervehti iloisesti ohikulkijoita.
"Jaa-a, jaa-a", pappa Panov sanoi sivellen pitkiä, harmaita viiksiään ja nyökytellen hiljaa päätään.
"Jaa-a, jaa-a"; eikä hänellä ollut ketään, joka olisi saanut hänen silmänsä taas tuikkimaan pienten, pyöreiden silmälasien takana.
Pappa Panov huokaisi syvään. Sitten hän sytytti hitaasti öljylamppunsa, meni korkean hyllyn luo ja otti siltä vanhan, ruskeakantisen kirjan.
"Se oli Jeesus", vanha mies sanoi ja siveli mietteliäästi viiksiään. "Vai olikohan se unta? No, oli mitä oli, huomenna odotan häntä kylään. Mutta mistä minä tunnen hänet? Eihän hän aina ollut vauva; hänestä kasvoi aikamies, kuningas. Sanovat, että hän oli Jumala itse."
Ukko niiskautti nenäänsä. "Tässä minun jouluni sitten onkin", hän sanoi, otti kahvikupin, jota pappa Panov ojensi hänelle, ja laahusti hellan ääreen lämmittelemään. Hänen kosteat vaatteensa höyrysivät ja niistä lähti tunkkainen haju.
"Vieraita tulossa, vai?" vanha kadunlakaisija murahti. "Etten vain olisi tiellä?" 
"Olette hyvin ystävällinen", hän sanoi astuessaan suutarin ohi tämän pikku puotiin.

Mutta tänään pappa  Panov seisoi surullisena pikku puotinsa ikkunan ääressä. Hän ajatteli vaimoaan, joka oli kuollut jo monta vuotta sitten, ja lapsiaan, jotka olivat kasvaneet aikuisiksi ja muuttaneet pois. Oli jouluaatto ja kaikki muut viettivät joulua perheensä kanssa. Pappa Panov katseli kyläraitille. Ikkunoissa loistivat kynttilät, lamput ja joulukuusten valot. Hän katseli toiseen suuntaan. Sieltä kuului leikkivien lasten naurua ja huutoja. Pikku puodin oven- ja ikkunanraoista hiipivät sisään hyvien jouluruokien tuoksut.

Hän pyyhkäisi penkiltä nahanpaloja syrjään, pani kahvipannun tulelle ja istui isoon korituoliinsa lukemaan. Hän luki ääneen seuraten sormellaan riviä. Hän ei ollut koskaan käynyt koulua, eikä hän osannut lukea kovin hyvin.

Hän luki joulukertomusta ­– siitä, miten pieni Jeesus-lapsi syntyi, ei lämpimään taloon vaan talliin, koska majatalossa ei ollut tilaa hänen äidilleen ja isälleen"

Jaa-a, jaa-a", pappa Panov sanoi sivellen pitkiä viiksiään. "Jos he olisivat tulleet tänne, olisin antanut heidän nukkua omassa sängyssäni ja peitellyt pikku vauvan tilkkutäkin alle. Olisi niin mukava saada seuraa ja leikkiä pienen lapsen kanssa."

Pappa Panov nousi kohentamaan  tulta. Ulkona oli tullut sumuista. Hän käänsi lampun sydäntä korkeammalle, kaatoi itselleen mukillisen kahvia ja palasi kirjan ääreen.

Hän luki rikkaista miehistä, jotka matkustivat autiomaan halki tuomaan Jeesus-lapselle ihmeellisiä lahjoja – kultaa ja hyväntuoksuisia aineita.

"Jaa-a, jaa-a", pappa Panov huokaisi. "Jos Jeesus tulisi tänne, ei minulla olisi hänelle mitään annettavaa." Mutta sitten hänen kasvoilleen levisi hymy ja hänen silmänsä alkoivat tuikkia pienten, pyöreiden silmälasien takana. Hän nousi, meni taas korkean hyllyn luo ja otti siltä pölyttyneen, narulla sidotun laatikon. Hän avasi sen ja kaivoi paperin sisästä parin pienenpieniä kenkiä. Pappa Panov seisoi hiljaa pikku kenkä kummassakin kädessään. Ne olivat parhaat kengät, mitä hän ikinä oli tehnyt. 

"Nämä minä antaisin Jeesukselle", hän mutisi. Sitten hän pakkasi kengät hellästi takaisin laatikkoon ja köpitti taas isoon korituoliinsa. Hän huokaisi syvään ja jatkoi lukemista.

 Huoneen lämpökö sen sai aikaan vai myöhäinen ilta, en tiedä, mutta ennen pitkää pappa Panovin luiseva sormi liukui pois kirjan sivulta, hänen silmälasinsa valuivat alas nenältä ja hän nukahti.

Ulkona sumu sakeni. Ikkunan ohi lipui hämäriä hahmoja. Vanha suutari nukkui ja kuorsasi hiljaa.

Äkkiä huoneessa kuului ääni: "Pappa, pappa Panov!" Vanha mies säpsähti. Hänen harmaat viiksensä alkoivat täristä. "Kuka siellä?" hän huusi tiirustellen ympärilleen. Hän ei nähnyt oikein hyvin ilman silmälaseja, mutta huoneessa ei näyttänyt olevan ketään.

"Pappa Panov", ääni puhui taas. "Toivoit, että olisit nähnyt minut, että olisin tullut sinun pikku puotiisi ja olisit saanut antaa minulle lahjan. Pidäpä huomenna silmällä kyläraittia aamun koitosta iltahämärään, minä tulen. Ole tarkkana, sillä en aio sanoa, kuka olen."

Sitten oli taas hiljaista, Pappa Panov hieroi silmiään ja oikaisi äkkiä selkänsä. Hellan hiillos oli hiipunut ja lamppu oli sammunut kokonaan, mutta ulkona soivat kirkon kellot. Joulu oli tullut.

Vanha mies nyökytteli päätään. "Jaa-a, jaa-a", hän tuumi. "Minun onkin katsottava tarkasti."

Sinä iltana pappa Panov ei mennyt sänkyyn. Hän jäi istumaan korituoliin ikkunan ääreen huomatakseen varmasti aamulla heti ensimmäisen kulkijan. Auringon säteet kipusivat hiljalleen kukkulan yli ja alkoivat valaista pitkää mukulakiviraittia.

Tiellä ei näkynyt vielä ketään.

"Minäpä keitän hyvät joulukahvit", pappa Panov sanoi iloisesti. Hän sytytti hellaan tulen ja keitti ison pannullisen höyryävää kahvia. Mutta koko ajan hän piti silmällä ikkunaa.

Vihdoin kiemurtelevan tien päässä näkyi kulkija. Pappa Panov painoi innoissaan kasvonsa huurteiseen ikkunaruutuun: ehkä se oli Jeesus. Mutta sitten hän vetäytyi pettyneenä takaisin. Kulkija oli tullut lähemmäs. Hän löntysti hitaasti tietä pitkin pysähtyen vähän väliä. Pappa Panov tunsi miehen. Se oli vanha kadunlakaisija, joka tuli kylälle joka viikko kärryineen ja luutineen.

Pappa Panovia harmitti. Oli hänellä parempaakin katsottavaa kuin vanha kadunlakaisija. Hänhän odotti Jumalaa, Kuningasta, Jeesusta. Hän kääntyi äkäisesti selin ikkunaan ja odotti, kunnes arveli ukon ehtineen ohi. Mutta kun hän taas kääntyi ikkunaan päin, kadunlakaisija olikin juuri hänen puotinsa kohdalla tien toisella puolella. Ukko oli pysäyttänyt kärrynsä ja hieroi käsiään ja tömisteli jalkojaan. Pappa Panovia alkoi säälittää. Miesparkaa näytti tosiaan palelevan. Ja ajatella, että hänen piti olla töissä joulupäivänäkin!

Pappa Panov naputti ikkunaruutuun, mutta ukko ei kuullut. Pappa Panov meni ovelle.

"Hei!" hän huusi. "Hei, mies!" Kadunlakaisija vilkaisi säikähtyneenä ympärilleen. Ihmiset olivat usein hänelle ilkeitä, koska hänellä oli sellainen työ. Mutta pappa Panov näytti hymyilevän.

"Maistuisiko kuppi kahvia?" suutari kysyi. "Sinähän näytät olevan ihan jäässä." Kadunlakaisija jätti kärrynsä siltä seisomalta.

"Kyllähän se sopii", hän sanoi ja astui pikku puotiin. "Olet kovin ystävällinen, kovin ystävällinen."

 Pappa Panov hämmensi kahvipannua.

"Tämä on vähintä mitä voin tehdä", hän sanoi olkansa yli. "Onhan nyt sentään joulu."

Pappa Panov palasi ikkunaan ja alkoi taas katsella oikealle ja vasemmalle.

Pappa Panov pudisti päätään. "Tuota noin… Oletko koskaan kuullut Jeesuksesta?"

 "Ai siitä, joka on sama kuin Jumala?" ukko sanoi.

"Hän on tulossa tänään meille", pappa Panov vastasi.

Ukko katsoi häntä ihmeissään ja pyyhki hitaasti nenäänsä takinhihaan.

 Pappa Panov kertoi hänelle koko tarinan.

 "Siksi minä nyt tässä tähyilen häntä", hän lopetti.

Kadunlakaisija laski mukinsa hellan reunalle ja pudisti synkän näköisenä päätään. "No, toivottavasti sinua onnistaa", hän sanoi ja lähti ovea kohti. "Ja, tuota, kiitokset kahvista." Ensimmäistä kertaa kadunlakaisija hymyili. Sitten hän meni kärryjensä luo ja lähti kiireesti eteenpäin.

Pappa Panov jäi seisomaan ovelle ja katselemaan hänen jälkeensä.

Hän tähyili oikealle ja vasemmalle. Talvipäivän aurinko paistoi kirkkaasti. Sen säteet lämmittivätkin sen verran, että huurre alkoi sulaa ikkunasta ja liukkailta mukulakiviltä.

Ihmisetkin olivat jo lähteneet liikkeelle. Muutama juopunut hoiperteli kotiin edellisen illan juhlista, perheitä kulki sukulaisten luo kylään hienoissa vaatteissaan. He nyökkäsivät ja hymyilivät pappa Panoville, joka seisoi puotinsa kynnyksellä.

"Hyvää joulua, pappa Panov!" he huusivat. Ja vanha suutari nyökkäili ja hymyili heille mutta ei pysäyttänyt heitä, koska tunsi heidät kaikki. Hän odotti vierasta.

Juuri kun pappa Panov oli aikeissa sulkea oven ja mennä sisään, hän huomasi jotakin. Varjossa seinän vierellä kulki kompuroiden nuori nainen vauva sylissään. Nainen oli hyvin laiha ja väsyneen näköinen ja hänen vaatteensa olivat kuluneet.

Pappa Panov katseli naista. Tämä oli jo melkein mennyt ohi, kun pappa Panov huusi:

"Hei, ettekö haluaisi tulla vähän lämmittelemään?" Nainen vilkaisi häntä säikähtäneen näköisenä kuin olisi aikonut lähteä juoksemaan karkuun. Mutta sitten hän näki, miten vanhan suutarin silmät tuikkivat silmälasien takana.

"Enpä nyt tiedä", pappa Panov sanoi olkapäitään kohauttaen. "Te vain näytitte niin viluiselta. Onko teillä vielä pitkäkin matka?"

"Naapurikylään asti", nainen vastasi. "Viitisen kilometriä. Olen asunut myllyllä, mutta minulla ei ole enää rahaa vuokranmaksuun. Olen menossa serkkuni luo pyytämään, että saisin asua heillä. Minulla kun ei ole miestä."

Pappa Panov meni naisen luo hellan ääreen. "Ettekö huolisi leipää ja keittoa kanssani?" hän kysyi. Mutta nainen pudisti ylpeästi päätään.

"No, ainakin vähän lämmintä maitoa lapselle", suutari sanoi ja otti lapsen äidin sylistä. "Ei tarvitse huolestua", hän lisäsi silmät tuikkien, "on minullakin ollut pieniä lapsia." Hän lämmitti maitoa kattilassa ja alkoi syöttää sitä lapselle. Lapsi jokelsi ja potkiskeli hänen sylissään.

"Oi-joi!" pappa Panov sanoi päätään pudistaen, "pikku raukalla ei ole kenkiä."

"Kun ei ole varaa sellaisiin", nuori nainen sanoi katkerana.

Silloin pappa Panovin mieleen tuli ajatus. Hän työnsi sen pois, mutta se tuli uudestaan. Niin hän haki laatikon korkean hyllynsä päältä. Pienen pienet kengät, jotka hän oli tehnyt kauan, kauan sitten, olivat vauvalle juuri sopivat. Kuin hänelle tehdyt!

"Tässä näin, saatte nämä", suutari sanoi lempeästi. 

Nuori nainen riemastui. "Miten voin kiittää teitä kylliksi!" hän huudahti.

 Mutta pappa Panov ei kuullut. Hän katseli huolestuneena ikkunasta ulos. Ettei vain Jeesus ollut kulkenut ohi sillä aikaa, kun hän ruokki lasta!

"Onko jokin hätänä?" nuori nainen kysyi ystävällisesti.

"Oletteko kuullut Jeesuksesta, joka syntyi jouluna?" vanha suutari kysyi.

Nainen nyökkäsi.

"Hän on tulossa meille tänään", pappa Panov sanoi. "Niin hän lupasi." Ja  hän kertoi naiselle koko unensa – jos se yleensä oli uni.

Nuori nainen kuunteli epäuskoisen näköisenä. Kun vanha suutari oli päässyt loppuun, nainen taputti ystävällisesti hänen kättään. "Toivottavasti unenne toteutuu", hän sanoi. "Sen te kyllä ansaitsisitte, kun olette ollut niin hyvä minulle ja lapselleni."

Sen sanottuaan hän lähti.

Pappa Panov sulki oven hänen jälkeensä. Sitten hän keitti itselleen kaalikeittoa ja asettui taas ikkunan ääreen odottamaan.

Tunnit kuluivat. Ihmisiä tuli ja meni. Pappa Panov katsoi tarkasti jokaista ohikulkijaa. Mutta Jeesusta ei vain tullut.

Pappa Panovia alkoi pelottaa. Jospa Jeesus olikin tullut, mutta hän ei ollut tuntenut tätä. Jospa Jeesus oli kulkenut nopeasti ohi sillä aikaa, kun pappa Panov oli käväissyt kohentamassa tulta tai laittamassa keittoa. Vanha suutari ei voinut enää istua aloillaan. Hän meni pikku puotinsa ovelle katsomaan vielä kerran.

Ohi kulki kaikenlaista väkeä, lapsia ja vanhoja miehiä, kerjäläisiä ja mummoja, iloisia ja happamia ihmisiä; toisille hän nyökkäsi, toisille hän hymyili, ja kerjäläisille hän antoi rahaa tai leipää.

 Mutta Jeesusta ei vain tullut.

Hämärän tullen pappa Panov alkoi masentua. Ulkona nousi taas harmaa joulukuun sumu, ja pian hän ei erottanut enää edes niiden muutamien ihmisten hahmoja, jotka kulkivat hänen ikkunansa ohi.

Surullisena vanha suutari sytytti öljylamppunsa, lisäsi hiiliä tuleen ja laittoi itselleen vähän illallista.

Syötyään hän istui väsyneenä isoon korituoliin ja otti kirjansa esille. Mutta hänen sydämensä oli niin raskas ja silmänsä niin väsyneet, ettei hän saanut sanoista selvää.

"Se oli sittenkin vain uni", hän sanoi surullisena itsekseen. "Minä niin halusin uskoa siihen. Minä niin toivoin, että hän olisi tullut."

Kaksi isoa kyyneltä nousi hänen silmiinsä silmälasien takana ja sumensi hänen näkönsä.

Silloin hänestä näytti, kuin huoneeseen olisi tullut joku. Kyyneltensä läpi pappa Panov oli näkevinään, miten pienen puodin läpi kulki ihmisiä pitkänä jonona. Siinä oli kadunlakaisija ja äiti lapsena kanssa – kaikki ihmiset, jotka hän oli sinä päivänä nähnyt ja joille hän oli puhunut.

Kulkiessaan hänen ohitseen he jokainen kuiskasivat:

"Etkö nähnyt minua? Etkö nähnyt minua, pappa Panov?"

"Kuka sinä olet?" vanha suutari huudahti kompuroiden ylös tuolistaan. "Kuka sinä oikein olet? Sano!"

Hän kuuli saman äänen kuin edellisenä iltanakin. Mutta mistä se tuli, sitä hän ei osannut sanoa.

Minun oli nälkä ja te annoitte minulle syödä, minun oli jano ja te anoitte minulle juoda, minun oli kylmä ja te kutsuitte minut sisään. Ne ihmiset joita tänään autoit – koko ajan kun autoit heitä, autoit minua!"

Sitten oli taas hiljaista.

Vanhan miehen kyyneleet kuivuivat. Huoneessa ei näkynyt ketään.

"Jaa-a, jaa-a", pappa Panov tuumi sivellen pitkiä, harmaita viiksiään. "Hän tuli sittenkin!"

Vanha suutari nyökytteli miettiväisesti päätään. Sitten hymy levisi hänen kasvoilleen ja tuike syttyi taas hänen silmiinsä pienten, pyöreiden silmälasien taa.

(Leo Tolstoin tarinan mukaan kertonut Mig Holder

JOULUKERTOMUS AASIN NÄKÖKULMASTA

Se oli aivan tavallinen aasi. Se asui Nasaretin kaupungissa erään ystävällisen miehen luona. Eräänä päivänä omistaja tuli jo aikaisin sen luo: "Tiedätkö, aasiseni, sinulle on tiedossa tärkeä tehtävä. Naapurin Maria ja hänen sulhasensa Joosef ovat lähdössä Betlehemiin. Heidän täytyy mennä kirjoittautumaan veroluetteloon.  Maria on raskaana eikä jaksa kävellä niin pitkää matkaa. Lupasin, että sinä lähdet." "Ihaa, ihaa", hirnui aasi. Siitä oli mukavaa saada tärkeä tehtävä.

Omistaja vei  aasin ulos ja Joosef auttoi Marian aasin selkään. Matkalla Maria kertoi aasille jännittävän tarinan. Eräänä päivänä 9 kk sitten enkeli oli tullut Marian luokse. Maria oli pelästynyt. Enkeli oli kuitenkin sanonut: ”Älä pelkää. Sinä tulet raskaaksi ja saat poikalapsen. Sinun tulee antaa hänelle nimeksi Jeesus. Hän on Jumalan poika." Kohta Marian masu oli alkanut kasvaa. Nyt maha oli jo valtavan iso. "Minua vähän pelottaa, millaiseen paikkaan vauva syntyy”, Maria sanoi. Kiva, että sinä autat minua, ettei minun tarvitse kävellä." "Ihaa”, hirnui aasi tyytyväisenä. Sen mielestä oli kiva auttaa naapurin ystävällisiä ihmisiä.

Matka oli pitkä. Ulkona oli jo aivan pimeää. Vain tähdet loistivat taivaalla. Nyt he näkivät Betlehemin pienen kaupungin. Kaduilla oli paljon väkeä. Joosef lähti etsimään heille majapaikkaa. Aasi ja Maria jäivät odottamaan kaupungin portille. Aikaa kului ja kului. "Voi, voi, en kyllä jaksaisi millään odottaa”, valitti Maria. Aasi yritti lohduttaa Mariaa hirnumalla iloisesti.

Pitkän ajan kuluttua Joosef tuli takaisin. Hän näytti surulliselta. "Meille ei löytynyt mistään talosta majapaikkaa. Kaikki paikat ovat aivan pullollaan ihmisiä. Mutta eräs mies lupasi, että voimme yöpyä hänen tallissaan". "Tallissa? Mutta siellähän on eläimiä. Emme me kai eläinten keskellä voi nukkua. Siellähän on likaista ja haisee pahalle”, Maria nyyhkytti. Aasi sen sijaan tuli iloiseksi. Hän pääsisi muiden eläinten kanssa talliin nukkumaan. Mutta kyllä häntä säälitti nuori Maria. Maria joutui ison mahansa kanssa talliin, jossa ei tietenkään ollut edes vuoteita.

Yöllä aasi heräsi kummalliseen ääneen. Joku huusi. Voi, sehän oli vauva. Maria oli synnyttänyt Jeesus-vauvan keskellä yötä. Vauva oli kääritty kapaloon, kasgasriepuun ja sille oli valmistettu seimeen, eläinten syöttökaukaloon vuode. Nyt sillä oli nälkä ja se halusi saada maitoa. Aasia väsytti ja se meni takaisin nukkumaan.

Jonkun ajan päästä se heräsi taas kummallisiin ääniin. Aivan kuin joku koputtaisi ovella. Sieltähän tuli sisään paimenia lampaiden kanssa. He ryntäsivät vauvan luokse. He  katsoivat sitä ihmetellen ja polvistuivat sen eteen.  He kertoivat ihmeellisen tarinan. Enkeli oli tullut heidän luokseen laitumelle. Paimenet olivat pelästyneet, mutta enkeli oli sanonut heille: "Älkää pelätkö. Minulla on teille iloisia uutisia.  Teille on syntynyt pelastaja, auttaja. Te löydätte hänet seimestä kapaloituna.” Ja yhtäkkiä enkeleitä olikin ollut valtava määrä.  Enkelit olivat alkaneet laulaa ja kiittää Jumalaa. Sitten enkelit olivat menneet pois näkyvistä.

Paimenet olivat päättäneet lähteä heti katsomaan, olivatko he nähneet unta vai oliko tarina tosi. Maria, Joosef, paimenet ja aasi olivat aivan ihmeissään ihmeellisestä tarinasta. He kiittivät yhdessä Jumalaa Jeesus-vauvasta. Sitten paimenet lähtivät takaisin laitumelle hoitamaan lampaita. Ja he kertoivat ihmeellisen tarinan Jeesus-vauvasta jokaiselle kohtaamalleen ihmiselle.  Aasi meni tyytyväisenä takaisin unille. "Kyllä omistajani oli oikeassa. Tämä oli todella tärkeä ja jännittävä päivä. Minä sain olla paikalla kun Jumalan Poika syntyi maailmaan."

Elina Koivisto

LEGENDA TALLIN ELÄIMISTÄ

Isä Jumala alkoi suunnitella Jeesuksen syntymää. Sitä varten oli paljon tekemistä, ja hän tarvitsi apua. Niinpä hän kutsui enkeli Gabrielin luokseen.

”Koko luomakunnan täytyy olla todistamassa Jeesuksen syntymää. Emme voi kutsua kaikkia eläimiä paikalle, vaan muutama saa edustaa heitä. Mene maan päälle ja etsi sopivat eläimet”, Jumala sanoi Gabrielille.

Satu Reinikainen

Gabriel lensi maahan ja alkoi etsiä seimen äärelle sopivia eläimiä. Ensimmäisenä paikalle asteli mahtipontinen leijona. ”Minä olen eläinten kuningas”, leijona karjui. ”Minun pitää ehdottomasti saada olla paikalla Jumalan Pojan syntyessä.” Arkkienkeli Gabriel pudisteli päätään. ”Ei”, hän sanoi leijonalle. ”Jumalan Poika ei tule maan päälle etsimään valtaa ja kunniaa.” Ja niin Gabriel käännytti leijonan tiehensä.

Seuraavana paikalle tepasteli riikinkukko sateenkaaren väreissä loistava pyrstö levällään. ”Minun tulee olla paikalla lapsen syntyessä”, riikinkukko pöyhkeili. ”Vain minä voin kauneudellani tehdä tallista taivaan ja maan kuninkaalle sopivan syntymäpaikan”, se rehvasteli. ”Jumalan Poika ei viihdy pöyhkeyden ja omahyväisyyden keskellä”, Gabriel sanoi riikinkukolle ja jatkoi etsimistään.

Samassa paikalle ilmestyi kettu. ”Minua ei voi sivuuttaa, kun valitaan eläimiä lapsen seimen äärelle”, kettu sanoi. ”Minä pystyn livahtamaan kenenkään huomaamatta lähimpään kylään ja varastamaan maukkaita kananpoikia Pyhän perheen syötäväksi”, se sanoi huuliaan lipoen. ”Jumalan Poika ei tule maan päälle varastamaan toisten omaa”, Gabriel sanoi ja käänsi ketulle selkänsä.

Puusta kuului kahahdus, kun pöllö lehahti paikalle. ”Minä olen eläimistä kaikkein viisain”, pöllö huhuili. ”Minun tulee olla läsnä, jotta minä voin jälkeenpäin selittää muille, mitä Jumalan Pojan syntymä oikeasti merkitsee”, pöllö perusteli. Gabriel pudisti jälleen päätään. ”Ei!” hän sanoi. ”Jumalan Poika ei kaipaa viisaiden selityksiä.”

Eläin toisensa jälkeen tuli Gabrielin luokse. Jokainen kerskui omilla taidoillaan ja erinomaisuudellaan, mutta Gabriel käännytti yhden toisensa jälkeen pois.

Lopulta yksikään eläin ei ollut enää tulossa tyrkyttämään itseään seimen äärelle. Gabriel katseli pettyneenä ympärilleen. Hän ei ollut löytänyt yhtään seimelle sopivaa eläintä. Silloin Gabriel näki härän ja aasin seisomassa läheisellä niityllä syömässä ruohoa. Gabriel meni niiden luokse ja kysyi: ”Mitä teillä on tarjota Jeesus-lapselle?” ”Ei mitään”, härkä ja aasi vastasivat. ”Eikö yhtään mitään?” Gabriel ihmetteli. Mutta aasi vain huiski häntäänsä ja härkä puhalteli ilmaa suurista sieraimistaan.

Gabriel katseli näitä vaatimattomia eläimiä: aasin uskollisia silmiä ja härän jykeviä hartioita. ”Minä valitsen teidät Jumalan Pojan seimen äärelle”, Gabriel sanoi yllättäen. ”Te olette juuri sopivat eläimet. Aasi saa huiskia hännällään kärpäsiä vastasyntyneen ympäriltä ja härkä voi lämmittää lasta hengityksellään”, enkeli perusteli.

Niin valittiin härkä ja aasi todistamaan kuninkaan syntymää maan päälle. Arkkienkeli Gabriel kelpuutti kaikkein tavallisimmat. Ne, jotka eivät kehuskelleet omalla erinomaisuudellaan.