Kolmantena Helluntain jälkeisen sunnuntain teksteissä puhutaan kutsusta, jonka Jumala meille jokaiselle esittää. Kutsusta seurata Häntä. Tähän sopii mielestäni Kädet- niminen hartaus. Teksti luetaan rauhassa ja se voidaan myös samalla esittää miimisesti.
KÄDET
Kädet, Jumala antoi meille kädet
Kädet… luomaan
Kädet… rakastamaan
Kädet… auttamaan
Kädet… antamaan
Mutta me olemme väärinkäyttäneet käsiämme.
Kädet, jotka oli tarkoitettu luomaan… tuhoavat.
Kädet, jotka oli tarkoitettu rakastamaan… vihaavat.
Kädet, jotka oli tarkoitettu auttamaan… torjuvat.
Kädet, jotka oli tarkoitettu antamaan… riistävät.
Jumala ojensi rakastavat kätensä tähän tuhoutuvaan maailmaan. Hän lähetti tänne poikansa. Hän nosti tämän langenneen luomakunnan ja kietoi kätensä ihmisten ympärille.
Mutta he ottivat hänet vangiksi, panivat ristille ja pilkkasivat häntä.
Hyljeksitty Hän oli, ihmisten torjuma, kipujen mies, sairauden tuttava, josta kaikki käänsivät katseensa pois. Halveksittu Hän oli, me emme häntä minään pitäneet. Ja kuitenkin: Hän kantoi meidän kipumme, otti meidän sairautemme.
Me luulimme Hänen kärsivän rangaistusta omista teoistaan, vaikka Hän koki kaiken sen, meidän pahojen tekojemme tähden. Hän kärsi rangaistuksen, jotta meillä olisi rauha. Me kukin teimme niin kuin tahdoimme ja harhailimme kuin lammaslauma, kuitenkin Jumala pani kaiken Hänen kannettavakseen.
Jeesus ei jäänyt ristille. Hän nousi kuolleista ja elää.
Tänään hän on keskellämme ojentaen naulanarpisia käsiään ja odottaen…, odottaen meidän tulevan luokseen.
Mitä sinä teet? Ojennatko kätesi hänelle vai torjutko hänet? Valinta on sinun.
(Alkuperäistä lähdettä en muista. Tämän löysin netin keskustelupalstalta osoitteesta janoinen.net.)
Hartauden loppuun sopii hyvin Jukka Leppilammen kappale Minun käteni soi.
Minun
käteni soi
Minä
Luojalta kaksi kättä sain,
Luoja
kuiskasi: rakasta niillä.
Otan
kätesi käyttöön, odota vain.
En
voiman suo salassa piillä.
Mutta
en oppinut rakastamaan.
Minun
käteni taskuihin jäivät.
Ne
kuihtuivat hiljaa piilossaan.
Ohi
kulkivat vuodet ja päivät.
En
oppinut käsiä käyttämään,
ne
olivat kömpelöt, kovat.
Niitä
Luojalle lähdin näyttämään:
katso,
millaiset käteni ovat.
Mitä
tahansa yritän koskettaa,
se
musertuu kätteni alla.
Minun
käteni kylvää kuolemaa,
ja
rakastaa rikkomalla.
On
paras, jos käteni piiloon jää.
Kädet
huolella kätken ja peitän,
niin
ne eivät tuhoa enempää.
Niiden
päälle nyt multaa heitän.
Näin
Luojan silmissä kyyneleet,
en
jälkeäkään syytöksestä:
anna
minulle kädet likaiset.
Minä
tahdon ne hoitaa ja pestä.
Mitä
tapahtui silloin, tiedä en.
Tuulet
alkoivat huminoida.
Ne
poistivat vihan ja katkeruuden.
Minun
käteni alkoivat soida.
Ne
soittivat outoa sävelmää,
ensin
arasti ja aivan salaa.
Sitä
säveltä voinut en vaientaa,
kun
se villinä valtasi alaa.
Se
levisi hurjalla voimalla
minun
tuttuihin käsiini näihin,
jotka
iloista uhkuivat soimalla.
Valo
virtasi sormienpäihin.
Jumala,
sinulta käteni sain,
koko
sieluni sinua kiittää.
Minun
käteni ovat kanava vain,
Mitä
tahdot, se tee, se riittää.
Sanat
Anna-Mari Kaskinen