OUTO LINTU

Talitiainen. Kuva Wikipediasta.

Pyhäinpäivänä muistellaan kaikkia marttyyreita ja niitä läheisiä jotka ovat jo kuolleet. 

OUTO LINTU

Pihan orapihlaja-aita leikattiin joka vuosi ja siksi siitä olikin kasvanut niin tiheä ja tuuhea. Varpuset oleskelivat sen suojassa mielellään, koska orapihlaja-aidan tiheät oksistot suojasivat niitä haukoilta, kissoilta ja muilta eläimiltä. Varpuset nimittivät pensasaitaa Varpulinnaksi, niin tyytyväisiä ne olivat sen antamaan suojaan. Muilla linnuilla ei ollut Varpulinnaan mitään asiaa vaan heidän hätisteltiin seiltä pois alta aikayksikön. Yöksi varpustenkin oli silti mentävä parempaan suojaan. Kylmä viima puhalsi pensasaidan läpi ja pakkanen pääsi puremaan joka puolelta.

Toiset linnut, esimerkiksi sinitiaiset ja talitiaiset pilkkasivat varpusia, jotka linnaksi väittivät orapihlaja-aitapahastaan. ”Varpuset ne vain aina sirkuttavat keskenään ja pörhentelevät höyheniään. Pyh eivät osaa edes lintulaudalta syödä.”

Talviset yöt olivat hyytävän kylmiä ja pitkiä. Jokainen lintu lajista riippumatta yritti löytää itselleen lämpöisen puunkolon, seinänraon tai savutorven jossa voisi kylki toisen kyljessä yönsä viettää. Ne linnut, jotka eivät lyhyen päivän aikana olleet ehtineet löytää itselleen riittävästi ravitsevaa ruokaa, eivät ehkä aamulla enää heränneetkään. Vain voimakkaan ja rohkeat saivat nähdä kevään.

Tämä yö oli talven kylmin. Vihdoin kun aamu alkoi sarastaa pimeän yön jälkeen, kohosivat kohmeiset linnut aamulennolleen kohti tuttua lintulautaa. Mutta mikä ihme pihan lintuja tänä aamuna oikein vaivasi? Pensaikosta ja lintulaudalta kuului sellainen säksätys ja räksätys, ettei siihen voinut olla kiinnittämättä huomiota. Arimmat linnut lensivät kauemmas katselemaan, mutta kuiskivat siellä toisilleen: ”Näitkö sinä sen? Mikä se oikein oli? Olikohan se mörkö? ”

Kaiken tämän kuhinan aiheutti pieni musta lintu, joka oli muiden tavoin lentänyt lintulaudalle aamiaista ehtsimään. Se yritti sirkuttaa ihmettelijöille: ” Tii tii... ettekö te minua tunne olen tii tii...”

”Luonnonoikku sinä olet. Hus täältä. Puhkaistaan siltä silmät … kynitään siltä höyhenet!”, huusivat linnut kuorossa. ”Ei tuollaista lintua ole olemassakaan!”

Kummaa säksätystä ja räksätystä havainnut varpusparvi pyrähti paikalle ja seurasi lintujen ilkuntaa ja uhkailua. Vanhaa varpusrouvaa kävi pieni musta poloinen sääliksi ja se puuttui tilanteeseen. ”Kyllä minä tiedän miltä sinusta tuntuu, lintuparka. Samalla tavalla meitä varpusiakin aina syrjitään. Tule meidän kanssa varpulinnaan. Kyllä sinullekin riittää muutamia leivän murusia, joita ihmiset maahan heittävät.”

Ja niin varpuset ottivat oudon mustan linnun mukaansa orapihlaja-aidan suojiin. Sen annettiin asua varpusparvessa koko talven ja nokkia leivän muruja keittiön portailta. Jos joku muu lintu, tiainen tai punatulkku, tuli mustaa lintua kummastelemaan, se ajettiin kiukkuisesti pois.

Keväällä sitten kun ensimmäiset suojasäät saivat räystäät tippumaan vanha varpusrouva kutsui mustan kummajaisen kanssaan kylpemään. ”Tule nyt minun kanssa peseytymään niin nähdään pitivätkö aavistukseni paikkansa.” Pieni musta lintu räpiköi tippuvan veden alla ja kieri lammikossa ja pikkuhiljaa alkoi sen rinnasta paistaa sitruunan keltaista ja posket tulivat ihan valkoisiksi. Ja kun se sai itsensä kokonaan pestyksi, niin vanha tuttu talitinttihän se siinä oli!

Varpusrouva kertoi aavistaneensa näin olleen koko ajan. Mutta talitiainen painoi päänsä nöyränä alas. ”Minä pilkkasin aina ennen teitä varpusia mutta sinä ja parvesi olitte minulle kilttejä, vaikkette edes tienneet, mikä mörkö oikein olin. Jopa omat sukulaiseni hylkäsivät minut.” Varpusrouva nyökkäsi ja sanoi: ” Ei puhuta siitä. Kerro mieluummin, miten sinä oikein tulit niin kauhean mustaksi.” ”No se oli se talven kylmin yö. Minä menin yöksi saunan piippuun. Siellä oli lämmin, mutta tulin ihan nokiseksi. Sinne en enää mene vaikka vähän palelisikin.” Varpusparvi rähähti kimakkaan nauruun, mutta talitintti ei siitä suuttunut. Varpusrouva sanoi naurun remakan hellitettyä: ”Sinä kuitenkin selvisit hengissä siitäkin yöstä, toisin kuin monet tämänkin puutarhan linnuista. Lennä nyt korkealle koivun latvaan ja laula kiitosta kaikkialle.” Ja niin talitiainen lensi korkealle korkealle ja lauloi kauniin Titityyn kiitokseksi varpusille ja muistoksi jokaiselle niille puutarhan linnulle, jotka eivät selvinneet talven kylmistä pakkasöistä.

(Tarina mukaeltu Marjatta Kureniemen alkuperäistarinasta. Julkaistu alunperin kirjassa Kuu omenapuussa 1957.)