Mutta sitten nousi tuulenpuuska, joka puhalsi lyhdyn sammuksiin. ”Voi”, sanoi tyttö surullisena,
”kuka sytyttää lyhtyni uudelleen?” Vaikka hän kuinka katseli ympärilleen, ei hän nähnyt ketään,
joka olisi auttanut häntä. Silloin kuului polulta kuivien lehtien joukosta rapinaa. Mikä se siellä
tepsuttelee, kuljeskelee? Siili se on, pieni piikikäs otus.
”Voi kiltti siili”, sanoi tyttö, ”tuuli on puhaltanut lyhtyni sammuksiin, kuka sen sytyttäisi uudelleen?” ”En tiedä”, siili vastasi, ”kysy muilta, en voi enää viipyä, on kiire, kiire kotiin lapsieni luo.” Niin tyttö jatkoi matkaansa. Mutta mikä se siellä tulee ja mur-mur-murisee? Sehän on karhuvaari.
”Voi kiltti karhu, tuuli on puhaltanut lyhtyni sammuksiin, kuka sytyttäisi sen uudelleen?” Karhu keinuttaa suurta karvaista päätään: ”En tiedä, kysy muilta. Olen väsynyt, minun täytyy levätä, nukkua, mur-mur.”
Ja kukapa siellä hiipii hiljaa ruohikossa? Ovela kettu. Se nostaa kuononsa ilmaan ja nuuhkii. Sanoo tytölle: ”Mitä sinä täällä metsässä teet? Mene vikkelästi kotiin. Minä haluan hiipiä ja vaania, ajat hiiret pakoon.”
Tyttö istuutui kivelle ja alkoi itkeä: ”Eikö sitten kukaan halua auttaa minua?”
Sen kuulivat tähdet ja ne sanoivat: ”Aurinkomuorilta sinun pitää kysyä, hän auttaa sinua.” Silloin tyttö rohkaisi mielensä ja jatkoi matkaansa. Pian hän tuli pienen mökin luo. Mökissä istui vanha vaimo kehräämässä rukin ääressä. Tyttö sanoi: ”Etkö tietäisi tietä auringon luo, etkö lähtisi mukaani?” ”Minun täytyy kehrätä ahkerasti, kehrätä hienointa lankaa. Mutta lepää hiukan täällä minun luonani, sinulla on vielä pitkä matka edessäsi.”
Ja kun tyttö oli levännyt, otti hän lyhtynsä ja jatkoi matkaa ja tuli toisen pienen mökin luo. Mökissä asui suutari, joka istui koputtelemassa vasaralla kenkiä. ”Hyvää päivää”, tervehti tyttö, ”etkö tietäisi tietä auringon luo, etkö lähtisi mukaani?” ”Voi ei”, sanoi suutari, ”minulla on paljon kenkiä korjattavana. Mutta lepää vähän luonani, sinulla on vielä pitkä matka edessäsi.”
Ja kun tyttö oli levännyt, otti hän lyhtynsä ja jatkoi matkaa. Viimein hän näki kaukana
korkean vuoren. Tuolla korkealla aurinko varmasti asuu, hän ajatteli ja alkoi juosta vuorta kohti
kevyesti kuin peura. Matkalla hän kohtasi lapsen, joka leikki pallolla. ”Tule mukaani”, sanoi
tyttö, ”lähdemme Aurinkomuorin luo”. Mutta lapsi halusi mieluummin leikkiä pallon kanssa
niityllä. Silloin tyttö jatkoi matkaansa yksin ja nousi yhä korkeammalle vuorelle. Mutta
sieltäkään hän ei löytänyt aurinkoa. ”Minä odotan, kunnes aurinko tulee”, ajatteli tyttö ja
istuutui maahan. Mutta koska hän oli pitkästä matkasta väsynyt, painuivat hänen silmänsä
kiinni ja hän vaipui uneen.
Mutta aurinko oli jo nähnyt tytön ja katsellut häntä kauan, ja kun tuli ilta, kumartui aurinko taivaalta tytön puoleen ja sytytti hänen lyhtynsä. Silloin tyttö heräsi. ”Voi, minun lyhtyni palaa jälleen!”, hän iloitsi, hyppäsi ylös ja lähti iloisena jatkamaan matkaan.
Ja taas hän tapasi lapsen. ”Minun palloni on kadonnut”, sanoi lapsi. ”Odota, minä valaisen lyhdylläni”, sanoi tyttö. ”Siellä se on”, huusi lapsi ja juoksi laulaen tiehensä.
Tyttö jatkoi matkaansa alas laaksoon, kunnes tuli uudelleen suutarin talon luo. Suutari istui surullisena tuvassa: ”Tuleni on sammunut ja käteni ovat kylmästä niin kankeat, etten voi korjata kenkiä.” ”Minä sytytän lyhdylläni tulen uudelleen”, sanoi tyttö. Niin hän teki, ja suutari lämmitteli käsiään ja sai taas ahkerasti ommella ja koputella kenkiä.
Tyttö jatkoi matkaansa ja tuli taas vanhan vaimon talolle. Tuvassa oli pilkkopimeätä. ”Valoni on sammunut”, sanoi hän, ”en voi enää kehrätä.” ”Minä sytytän lyhdylläni valosi”, sanoi tyttö iloisesti.
Lopulta tyttö tuli metsäaukiolle, ja kaikki eläimet heräsivät lyhdyn kirkkaaseen loisteeseen. Kettu nuuski ja siristeli silmiään. Karhuvaari murisi ja painautui syvemmälle talvipesäänsä. Siili tepsutteli uteliaana lähemmäksi: ”Mikä suuri valo tämä on?”
Ja pieni lyhdynkantaja, hän lähti iloisena kotiaan kohti ja lauloi: ”Mä kannan lyhtyni tulta...”
(Satu saatu Joensuun Steinerpäiväkoti Päivänsineltä)
Lainattu osoitteesta: http://www.coniunctio.fi/jssy/martti/Martintarinoita.pdf
Me kristityt olemme tavallaan kahden valtakunnan kansalaisia. Meidän oikea isänmaamme on taivaassa ja tämän hetkinen kotimme täällä maan päällä. Herkästi me kurottelemme kohti taivasta kuten tarinan tyttö, emmekä meinaa ymmärtää tämän maailman tarpeita ja vaatimuksia. Voisimme kuitenkin kääntää taivaan myös voimavaraksemme ja jakaa "palan taivasta" täällä maan päällä elävien kanssa. Taivaassa on kaikki hyvin. Lähimmäisen rakkautta levittämällä ja lähimmäisiä auttamalla voisimme jakaa palan sitä hyvää täällä mikä meitä kentien odottaa taivaassa. Tarinan tyttö palasi lyhdyn sytyttyä ihmisten ja eläinten luo iloisena, jakoi saamaansa valoa kaikille kohtaamilleen ja auttoi heitä askareissaan. Valoa riiti kaikille ja se toi iloa. Kristuksen valo lähimmäisen rakastamisen kautta ei lopu koskaan vaan sitä voi jakaa rajattomasti joka päivä.
”Voi kiltti siili”, sanoi tyttö, ”tuuli on puhaltanut lyhtyni sammuksiin, kuka sen sytyttäisi uudelleen?” ”En tiedä”, siili vastasi, ”kysy muilta, en voi enää viipyä, on kiire, kiire kotiin lapsieni luo.” Niin tyttö jatkoi matkaansa. Mutta mikä se siellä tulee ja mur-mur-murisee? Sehän on karhuvaari.
”Voi kiltti karhu, tuuli on puhaltanut lyhtyni sammuksiin, kuka sytyttäisi sen uudelleen?” Karhu keinuttaa suurta karvaista päätään: ”En tiedä, kysy muilta. Olen väsynyt, minun täytyy levätä, nukkua, mur-mur.”
Ja kukapa siellä hiipii hiljaa ruohikossa? Ovela kettu. Se nostaa kuononsa ilmaan ja nuuhkii. Sanoo tytölle: ”Mitä sinä täällä metsässä teet? Mene vikkelästi kotiin. Minä haluan hiipiä ja vaania, ajat hiiret pakoon.”
Tyttö istuutui kivelle ja alkoi itkeä: ”Eikö sitten kukaan halua auttaa minua?”
Sen kuulivat tähdet ja ne sanoivat: ”Aurinkomuorilta sinun pitää kysyä, hän auttaa sinua.” Silloin tyttö rohkaisi mielensä ja jatkoi matkaansa. Pian hän tuli pienen mökin luo. Mökissä istui vanha vaimo kehräämässä rukin ääressä. Tyttö sanoi: ”Etkö tietäisi tietä auringon luo, etkö lähtisi mukaani?” ”Minun täytyy kehrätä ahkerasti, kehrätä hienointa lankaa. Mutta lepää hiukan täällä minun luonani, sinulla on vielä pitkä matka edessäsi.”
Ja kun tyttö oli levännyt, otti hän lyhtynsä ja jatkoi matkaa ja tuli toisen pienen mökin luo. Mökissä asui suutari, joka istui koputtelemassa vasaralla kenkiä. ”Hyvää päivää”, tervehti tyttö, ”etkö tietäisi tietä auringon luo, etkö lähtisi mukaani?” ”Voi ei”, sanoi suutari, ”minulla on paljon kenkiä korjattavana. Mutta lepää vähän luonani, sinulla on vielä pitkä matka edessäsi.”
Ja kun tyttö oli levännyt, otti hän lyhtynsä ja jatkoi matkaa. Viimein hän näki kaukana
korkean vuoren. Tuolla korkealla aurinko varmasti asuu, hän ajatteli ja alkoi juosta vuorta kohti
kevyesti kuin peura. Matkalla hän kohtasi lapsen, joka leikki pallolla. ”Tule mukaani”, sanoi
tyttö, ”lähdemme Aurinkomuorin luo”. Mutta lapsi halusi mieluummin leikkiä pallon kanssa
niityllä. Silloin tyttö jatkoi matkaansa yksin ja nousi yhä korkeammalle vuorelle. Mutta
sieltäkään hän ei löytänyt aurinkoa. ”Minä odotan, kunnes aurinko tulee”, ajatteli tyttö ja
istuutui maahan. Mutta koska hän oli pitkästä matkasta väsynyt, painuivat hänen silmänsä
kiinni ja hän vaipui uneen.
Mutta aurinko oli jo nähnyt tytön ja katsellut häntä kauan, ja kun tuli ilta, kumartui aurinko taivaalta tytön puoleen ja sytytti hänen lyhtynsä. Silloin tyttö heräsi. ”Voi, minun lyhtyni palaa jälleen!”, hän iloitsi, hyppäsi ylös ja lähti iloisena jatkamaan matkaan.
Ja taas hän tapasi lapsen. ”Minun palloni on kadonnut”, sanoi lapsi. ”Odota, minä valaisen lyhdylläni”, sanoi tyttö. ”Siellä se on”, huusi lapsi ja juoksi laulaen tiehensä.
Tyttö jatkoi matkaansa alas laaksoon, kunnes tuli uudelleen suutarin talon luo. Suutari istui surullisena tuvassa: ”Tuleni on sammunut ja käteni ovat kylmästä niin kankeat, etten voi korjata kenkiä.” ”Minä sytytän lyhdylläni tulen uudelleen”, sanoi tyttö. Niin hän teki, ja suutari lämmitteli käsiään ja sai taas ahkerasti ommella ja koputella kenkiä.
Tyttö jatkoi matkaansa ja tuli taas vanhan vaimon talolle. Tuvassa oli pilkkopimeätä. ”Valoni on sammunut”, sanoi hän, ”en voi enää kehrätä.” ”Minä sytytän lyhdylläni valosi”, sanoi tyttö iloisesti.
Lopulta tyttö tuli metsäaukiolle, ja kaikki eläimet heräsivät lyhdyn kirkkaaseen loisteeseen. Kettu nuuski ja siristeli silmiään. Karhuvaari murisi ja painautui syvemmälle talvipesäänsä. Siili tepsutteli uteliaana lähemmäksi: ”Mikä suuri valo tämä on?”
Ja pieni lyhdynkantaja, hän lähti iloisena kotiaan kohti ja lauloi: ”Mä kannan lyhtyni tulta...”
(Satu saatu Joensuun Steinerpäiväkoti Päivänsineltä)
Lainattu osoitteesta: http://www.coniunctio.fi/jssy/martti/Martintarinoita.pdf
Me kristityt olemme tavallaan kahden valtakunnan kansalaisia. Meidän oikea isänmaamme on taivaassa ja tämän hetkinen kotimme täällä maan päällä. Herkästi me kurottelemme kohti taivasta kuten tarinan tyttö, emmekä meinaa ymmärtää tämän maailman tarpeita ja vaatimuksia. Voisimme kuitenkin kääntää taivaan myös voimavaraksemme ja jakaa "palan taivasta" täällä maan päällä elävien kanssa. Taivaassa on kaikki hyvin. Lähimmäisen rakkautta levittämällä ja lähimmäisiä auttamalla voisimme jakaa palan sitä hyvää täällä mikä meitä kentien odottaa taivaassa. Tarinan tyttö palasi lyhdyn sytyttyä ihmisten ja eläinten luo iloisena, jakoi saamaansa valoa kaikille kohtaamilleen ja auttoi heitä askareissaan. Valoa riiti kaikille ja se toi iloa. Kristuksen valo lähimmäisen rakastamisen kautta ei lopu koskaan vaan sitä voi jakaa rajattomasti joka päivä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti