KÄDET-HARTAUS

Kolmantena Helluntain jälkeisen sunnuntain teksteissä puhutaan kutsusta, jonka Jumala meille jokaiselle esittää. Kutsusta seurata Häntä. Tähän sopii mielestäni Kädet- niminen hartaus. Teksti luetaan rauhassa ja se voidaan myös samalla esittää miimisesti.

KÄDET

Kädet, Jumala antoi meille kädet

Kädet… luomaan

Kädet… rakastamaan

Kädet… auttamaan

Kädet… antamaan


Mutta me olemme väärinkäyttäneet käsiämme.

Kädet, jotka oli tarkoitettu luomaan… tuhoavat.

Kädet, jotka oli tarkoitettu rakastamaan… vihaavat.

Kädet, jotka oli tarkoitettu auttamaan… torjuvat.

Kädet, jotka oli tarkoitettu antamaan… riistävät.

Jumala ojensi rakastavat kätensä tähän tuhoutuvaan maailmaan. Hän lähetti tänne poikansa. Hän nosti tämän langenneen luomakunnan ja kietoi kätensä ihmisten ympärille.

Mutta he ottivat hänet vangiksi, panivat ristille ja pilkkasivat häntä.

Hyljeksitty Hän oli, ihmisten torjuma, kipujen mies, sairauden tuttava, josta kaikki käänsivät katseensa pois. Halveksittu Hän oli, me emme häntä minään pitäneet. Ja kuitenkin: Hän kantoi meidän kipumme, otti meidän sairautemme.

Me luulimme Hänen kärsivän rangaistusta omista teoistaan, vaikka Hän koki kaiken sen, meidän pahojen tekojemme tähden. Hän kärsi rangaistuksen, jotta meillä olisi rauha. Me kukin teimme niin kuin tahdoimme ja harhailimme kuin lammaslauma, kuitenkin Jumala pani kaiken Hänen kannettavakseen.

Jeesus ei jäänyt ristille. Hän nousi kuolleista ja elää.

Tänään hän on keskellämme ojentaen naulanarpisia käsiään ja odottaen…, odottaen meidän tulevan luokseen.

Mitä sinä teet? Ojennatko kätesi hänelle vai torjutko hänet? Valinta on sinun.

(Alkuperäistä lähdettä en muista. Tämän löysin netin keskustelupalstalta osoitteesta janoinen.net.)

Hartauden loppuun sopii hyvin Jukka Leppilammen kappale Minun käteni soi.

Minun käteni soi

Minä Luojalta kaksi kättä sain,

Luoja kuiskasi: rakasta niillä.

Otan kätesi käyttöön, odota vain.

En voiman suo salassa piillä.

Mutta en oppinut rakastamaan.

Minun käteni taskuihin jäivät.

Ne kuihtuivat hiljaa piilossaan.

Ohi kulkivat vuodet ja päivät.

En oppinut käsiä käyttämään,

ne olivat kömpelöt, kovat.

Niitä Luojalle lähdin näyttämään:

katso, millaiset käteni ovat.

Mitä tahansa yritän koskettaa,

se musertuu kätteni alla.

Minun käteni kylvää kuolemaa,

ja rakastaa rikkomalla.

On paras, jos käteni piiloon jää.

Kädet huolella kätken ja peitän,

niin ne eivät tuhoa enempää.

Niiden päälle nyt multaa heitän.

Näin Luojan silmissä kyyneleet,

en jälkeäkään syytöksestä:

anna minulle kädet likaiset.

Minä tahdon ne hoitaa ja pestä.

Mitä tapahtui silloin, tiedä en.

Tuulet alkoivat huminoida.

Ne poistivat vihan ja katkeruuden.

Minun käteni alkoivat soida.

Ne soittivat outoa sävelmää,

ensin arasti ja aivan salaa.

Sitä säveltä voinut en vaientaa,

kun se villinä valtasi alaa.

Se levisi hurjalla voimalla

minun tuttuihin käsiini näihin,

jotka iloista uhkuivat soimalla.

Valo virtasi sormienpäihin.

Jumala, sinulta käteni sain,

koko sieluni sinua kiittää.

Minun käteni ovat kanava vain,

Mitä tahdot, se tee, se riittää.

Sanat Anna-Mari Kaskinen