EKSYKSISSÄ

11. Helluntain jälkeisen sunnuntain aiheena on etsikkoaikoja.

Tapahtui kerran sinisen sarjan partiotaitokilpailuissa. Nelihenkisen joukkueen tuli jakautua kahteen pistesuunnistusta varten. Jaoimme porukan kahtia niin että parempikuntoiset ottivat kartalla pidemmältä näyttävän reitin ja heikompikuntoiset lyhyemmän. Tässä tapahtui tehtävän ensimmäinen virhe. Emme kiinnittäneet huomiota korkeuskäyriin. Todellisuudessa lyhyemmältä näyttänyt reitti oli huomattavasti pidempi lukuisine nousuineen ja laskuineen supan pohjalta toiselle.

No matkaan kuitenkin lähdettiin ja matka taittui meillä lyhyemmän reitin kulkijoillakin aluksi oikein hyvin. Sitten päätimme kuitenkin oikasta hakkuuaukion poikki kompassisuunnan avulla ja näin mielestämme voittaa aikaa reilustikin. Ajatus tuntui hyvältä kunnes totesimme puolessa välissä hakkuuaukion toisen laidan olevan vielä raivaamatta. Rämmimme siis toisen puoliskon hakkuuaukiosta todella hankalakulkuisessa risukossa. Rämpiessä oli vaikea pitää kompassia vaakatasossa ja näin suuntamme ei ehkä pysynyt ihan viimisen päälle oikeana.
Mutta periksi ei annettu ja itseluottamusta löytyi taas, kun hakkuuauken laidalta löytyi juuri saman näköinen metsäautotie, jota kuvittelimme sieltä etsivämme.

Lähdimme sen tarkemmin pohtimatta kulkemaan tietä eteenpäin. Pian edessä pitäisi olla seuraava rasti. Niin siis piti, mutta eihän seiltä mitään rastia löytynyt. Kävelimme parini kanssa monta kertaa edestakaisin tuota tien pätkää ja sen reunustoja ja ihmettelimme kuinka rasti olikaan piilotettu niin hyvin. Hetken siinä jo tuli pyydettyä hiljaa mielessä Taivaan Isältä apua ja paian alkoikin kuulua rytinää mutkan takaa pusikosta. Sinne me siis juoksujalkaa säntäsimme, koska oletimme pusikossa olevan toisen joukkueen etsimällämme rastilla.

Pian saimme kuitenkin kokea jotain odottamatonta. Metsästä kohti ei juossut suinkaan toinen joukkue, vaan valtava hirvi sarvet päässään. Hetken katselimme toisiamme metsäautotiellä noin 5 metrin etäisyydeltä, jonka jälkeen säntäsimme me toiseen ja hirvi toiseen suuntaan. Siinä tovin säikähdyksestä selvittyämme nauroimme, että ei lähettänyt Taivaan Isä meille apua vaan hirven. Päätimme sitten kuitenkin istahtaa hetkeksi ja tutkailla karttaa tarkemmin. Totesimme että meidän täyttyy olla mennyt pikkuisen sivuun hakkuuaukion ylityksessämme. Oli siis siirryttävä muutama sata metriä eteenpäin, jottai löytäisimme seuraavan rastipisteen. Ja niinhän se löytyikin… ihan helposti.

Pari rastia tämän jälkeen löytyikin taas suhtellisen helposti. Jäljellä oli enää rastipiste numero 10, joka piti olla ihan helpossa paikassa avokalliolla ja päätimmekin edetä juosten etsimään tuota rastipistettä. Pian löytyikin pieni avokallio keskellä tiheää kuusimetsää… mutta ei tietenkään merkkiäkään rastipisteestä. Istuimme hetkeksi kalliolle ja söimme eväitä ja pohdimme, että kuinka ihmeessä taas olimme eksyksissä. Saatoinpa taas pyytää Taivaan Isältä jotain apua tähän tilanteeseen. Päätimme yhdessä alkaa huhuilemaan ympärillemme, jos joku vaikka kuulisi meidät ja tulisi pelastamaan. Ja taas melkein saman tien alkoi pusikosta kuulua rytinää. Nauroimme, että näinköhän taas saadaan kohdata hirvi tai joku muu mukava metsäneläin.

Mutta ei, tällä kertaa pusikosta juoksikin paikalle toinen joukkue, joko oli ihan yhtä eksyksissä kuin mekin. He olivat harhaillet metsikössä jo pitkään ympyrään ja kuultuaan meidän huhuilut lähtivät kulkemaan ääntä kohti toiveissa löytää seuraavalle rastipisteelle. Siinäpä sitten istuttiin kalliolla yhdessä, syötiin eväitä ja pohdittiin, mitä seuraavaksi tehtäisiin. Päätimme hajaantua kallion ympärille metsään niin että kaksi jää pitämään meteliä kalliolle ja toiset menee metsikköön etsimään rastia. Etsijöiden tuli liikkua vain sillä etäisyydellä, että kuulisivat varmasti kalliolla istujien äänet. Lähdin toisena etsimään rastia sattuman varaiseen suuntaan kalliolta.

Pääsin kulkemaan vain noin parikymmentä askelta metsässä kun jo löysin etsimämme rastipisteen. Huusin toiset paikalle. Leimasimme pian korttimme ja tarkasti suunnistaen kiidimme pistesuunnistuksen maaliin. Maalissa istui niin meidän kuin sen toisenkin joukkueen toiset puolikkaat. Molemmat kertoivat istuskelleensa siinä jo yli puolituntia ja pohtineensa, että pitäisikö meitä jo lähteä etsimään. Kilpailun kannalta lohduttavaa oli se että kaikkien muiden joukkueiden vähintäänkin toiset puolet harhailivat edelleen metsässä. Ja lopulta olimme ainoat kaksi joukkuetta, jotka löysivät myös rastin numero 10. =)

Niin suunnistaessa kuin ihmisen elämässäkin on monia tilanteita, jolloin ihminen joutuu tekemään erilaisia ratkaisuja ja valintoja. Koska ihminen helposti turvautuu ja luottaa vain omiin kykyihinsä, ihmisviisauteen ja omaan erityiseen asemaansa, jää häneltä usein Jumalan ääni kuulematta, eikä ihminen noudata Jumalan kutsuja. Mitenhän pistesuunnistus olisikaan sujunut jos olisi pohtinut reittivalintoja edes vähän tarkemmin eikä vain luottanut omaan muka erikoiseen itseensä, onnettomine suunnistustaitoineen. Olisko auttanut jos olisi oikeasti hetken pohtinut ja miettinyt mitä pitäisi tehdä, halusiko Taivaan Isä oikeasti auttaa meitä siellä metsässä seuraavalle rastipisteelle. Joo-o, lähetettiinhän sinne jostain ihmeestä yksi pikku pikku hirvi, joka ei tasan ollut aikaisemmin siinä pusikossa, josta se kuitenkin tielle rynnisti. Ja joo-o, paikalle tupsahti kuin tyhjästä toinen joukkue, jonka kanssa lopulta löysimme jopa rastin numero 10 ja pääsimme pistesuunnistuksen maaliin onnellisesti. Mutta eipä silloin tullut pohdittua tuota sen ihmeemmin. Taisi kuitenkin olla niin että avunpyyntöihin ihan oikeasti kuitenkin vastattiin ja sivutuotteena saimme kokea ikimuistoisen pistesuunnistuksen luontoelämyksineen. Ja ihan oikeasti Jumala yritti puhua meille.